Uran jälkeen tyhjyys

Ykköspuheenaihe suomalaisen jääkiekkoväen huulilla ei ole viime päivinä ollut Liigan pistepörssiä dominoiva Ville Vahalahti, eikä edes Ville Niemisen paluu Hakametsään. Uroshienhajuisissa pukukopeissa on puhuttu Marko Jantusesta eli kiekkokielellä Jarnasta, yhden miehen tragediasta, tyhjyydestä uran jälkeen.

Lahtelainen Marko Jantunen kuuluu kiistatta suomalaisen nykyjääkiekon suuriin. Jantunen on yksi legendoista, vaikka niin Stanley Cup kuin MM-pokaalikin jäivät muiden nosteltaviksi. Legendaksi Jantusen tekivät paitsi pelitaidot, myös miehen ympärillä kiertäneet lukuisat velikultajutut. Jarnaa ymmärrettiin. Jälkiviisaana tekisi mieli sanoa, että ymmärrettiin liikaakin ja sen yliymmärryksen hedelmät ovat nyt poimittavissa.

Kuvat Jantusesta Lahden käräjäoikeudessa pysäyttivät. Poissa oli poikamainen virnistys, poissa oli hyvin voivan ihmisen olemus. Tilalle oli tullut pälyilevän narkkarin ja liimalettisen Mickey Rourken valkokankaalle luoman surullisen showpainijan risteytys. Ei tarvinnut olla ammattilainen nähdäkseen, että Jantusella ei mene hyvin.

Marko Jantusen entiset pelikaverit, valmentajat ja ystävät ovat käynnistäneet julkisuudessa pelastakaa Jarna -liikkeen. Ajatus on kaunis, mutta ilman Jantusen omaa halua se ei tule ikinä viemään maaliin asti. Porilainen maalivahtisuuruus Kari Takko kertoi hiljan kahdesta edesmenneestä ystävästään, oman aikansa jantusista, jotka eivät olleet valmiit ottamaan ystävien tarjoamaa apua vastaan. Arto Javanainen ja Harry Nikander pelaavat nyt jääkiekkoa Pietarin joukkueessa, eikä sen nimi ole SKA.

Siirtyminen jääkiekkokaukaloista, urheilujulkisuudesta ja joukkueen antamasta turvaverkostosta niin sanotusti normaaliin arkeen ei ole ikinä helppo. Suurin osa uransa lopettavista urheilijoista löytää helposti paikkansa yhteiskunnasta, mutta kaikilta se ei ikävä kyllä onnistu. Ongelmia voi tuoda yhtälailla joukkuerytmin ja -rutiinin puuttuminen, käytettävissä olevan rahan väheneminen kuin suosion hiipuminenkin. Tällaisessa tilanteessa häipyvät usein myös wannabekaverit eli suomeksi sanottuna perskärpäset.

Marko Jantunen ei ole ensimmäinen, eikä takuuvarmasti viimeinkään oman elämänsä railoon luistellut jääkiekkoilija. Nimiä löytyy paljon Tony Arimasta Risto Siltaseen, Matti Hagmanista Risto Kaitalaan. Muutama vuosi sitten perustettu SM-Liiga Alumni eli entisten liigakiekkoilijoiden etujärjestö tekee omalla tahollaan ansiokasta työtä sen eteen, ettei nimilista enää venyisi. Taikuriksi ei alumnistakaan kuitenkaan ole, katsojan on ensin ymmärrettävä, miten ja miksi temppu tehdään.

Marko Jantusen henkilökohtainen tragedia palauttaa liiankin elävästi mieleen pari kohtaamista 1980-luvulta. Olin 1981 seuraamassa Arto Tolsan viimeiseksi jäänyttä maaottelua Helsingin Olympiastadionilla ja pelin jälkeen sain kätellä legendaa. En olisi sillä hetkellä voinut uskoa, että seuraavan kerran kohtaisin Tolsan lähes samassa paikassa, mutta täysin erilaisissa hommissa. Olin kävelemässä samaisen vuosikymmenen puolivälissä kohti illan maaottelunäyttämöä, kun bongasin läheisessä puistossa tutun pitkän hahmon. Arto Tolsa keräsi tyhjiä pulloja saadakseen vaihdettua ne yhteen täyteen. Annoin legendalle lantin ja kiitin hänen urastaan, kädenpuristus oli yhä jämäkkä, molempien silmäkulmaan nousi kyynel.

Arto Tolsa poistui keskuudestamme maaliskuussa 1989, vain 43-vuotiaana. Olisinko minä voinut häntä auttaa sitä antamaani lanttia enemmän? En olisi. Tolsan ja Jantusen kaltaisia pystyvät auttamaan vain tolsat ja jantuset itse.  Tukea tukee seuroilta, liitoilta ja vanhoilta pelikavereilta, mutta tarjottu tuki pitää ensin kyetä ottamaan vastaan.