Tylyt lukemat

Jyväskylä 2592, Lahti 3025, Rauma 3071, Turku 4020, Tampere 4371 ja Helsinki 6715.

SM-liigan toisen viikon pysäyttävimpiä lukuja eivät ole lopputulokset, vaan yleisömäärät. Väkeä on käynyt niin vähän, että seurapomot saavat pian alkaa soitella Turkuun ja kysyä, mistä Artukaisiin on tilattu yläkatsomon peittäviä verhoja.
Turku-hallihan on tullut viime vuosina tunnetuksi siitä, että ylähylly ei ole ollut useimmissa peleissä ollenkaan käytössä. No, viime viikon sarja-avaus mestari-Kärppiä vastaan houkutteli komeat 10362 katsojaa, mikä selittyy vain osittain Petteri Nummelinin paluulla. Osansa oli myös vapaalippujen runsaalla määrällä.

Mistä väen vähäisyys sitten johtuu? Ei ainakaan alkukauden huonoista esityksistä. JYP ja Ilves esimerkiksi ovat aloittaneet niin komeasti, että Raumalla voidaan vain haaveilla samasta.
Huonouden sijaan syytä kannattaa etsi hyvyydestä. TV-tuotteesta on tehty jo liiankin hyvä. Maksukanavasta on tullut varteenotettava haastaja live-kokemukselle.

Kun minkä tahansa pelin pystyy katsomaan kotisohvalta pikkurahalla, kynnys halliin lähtemiselle nousee korkeaksi. Kaiken huipuksi pelejä voi katsoa muualtakin kuin sohvalta: nykyisistä älykännyköistä ja tableteista pelejä voi vahdata vaikka kauppareissulla, harjoitushallin parkkipaikalla tai takapihan terassilla.

Seurat toki saavat tv-oikeuksista mukavan summan, joka paikkaa tyhjistä penkeistä syntyvää mielipahaa. Isoksi riesaksi kuvio kääntyy siinä vaiheessa, kun halliin vaivaantuneet alkavat moittia puolityhjien areenoiden onttoa tunnelmaa ja jäävät itsekin seuraavalla kerralla kotiin.

Kotiin jäämisestä on tehty liian helppoa ja halpaa. Ongelma on paitsi taloudellista, myös henkistä laatua.
Kuinka moni kanavakortin maksanut on valmis maksamaan ”samasta” pelistä toisen kerran eli lyömään rahat tiskiin myös lippuluukulla?

Ensimmäisen viikon katselulukujen perusteella on todettava: ei kovin monikaan.