Toivottavasti poika oppii

Tein puolitoista vuotta sitten Jääkiekkolehteen jutun, jossa kysyin valmennuspäälliköiltä, miten seurat puuttuvat jääkiekkoilun lieveilmiöihin ja osoittavatko ne yhteiskuntavastuuta muuallakin kuin juhlapuheissa.

Jutun pontimena oli Huippu-Pohjola leirin kotiinpassitus, missä Jääkiekkoliitto lähetti 14 nuuskan käytöstä kärähtänyttä teinipoikaa kotiin kesken kartoitustapahtuman. Liiton oli oikeastaan pakko reagoida, kun nuuskakohusta tuli julkinen. Valtionosuuksia nauttiva lajiliitto ei voinut painaa asiaa villaisella, koska se oli itse ollut kieltämässä nuuskankäyttöä tapahtumissaan.

Ylähuulen alle tykitettävä mönjä oli silti vain keppihevonen, jolla pääsin ratsastamaan varsinaiselle ongelma-laitumelle. Halusin kysyä, laitetaanko häiriköt ruotuun vain hymistelläänkö häröilylle ikiaikaisella ”pojat on poikia” -naurahduksella?

Junioripelaajien häiriökäyttäytyminen on yleistä. Miten seurassanne a) tuetaan tai b) rangaistaan pelaajaa, joka rikkoo toistuvasti joukkueen sääntöjä tai syyllistyy siviilipuolella mahdollisesti jopa laittomuuksiin?

Kautta kiekko-Suomen kävi selväksi, että ensisijainen ratkaisukeino on keskustelu. Ensin keskustellaan pelaajan kanssa ja tarvittaessa mukaan otetaan myös vanhemmat. Vasta jos puhe ei  auta – niin kuin se huutamiseen perustuvassa lajikulttuurissa ei yleensäkään auta – turvaudutaan järeämpiin keinoihin.

No, näinhän se menee. Asioihin puututaan, jos ne nähdään. Mutta jos ei nähdä, niistä ei tiedetä, eikä niihin puututa. ”En nähnyt tilannetta, siksi en voi kommentoida” tai ”En tunne tapausta, en pysty sanomaan mitään.”
Kuulostaako tutulta? Aivan. Väistely ja tietämättömäksi tunnustautuminen on todistetusti helpoin tapa välttyä ikäviltä jatkokysymyksiltä. Siksi ujutinkin sähköpostikyselyyn sanan ”toistuvasti”?

Tässä kohtaa voi vielä kertaalleen korostaa, että nuuska ei ole Suomi-kiekon suurin ongelma. Koko kyselyn ydin oli sittenkin tässä: Ovatko säännöt samat kaikille?

Onko missään oloissa mahdollista, että häiriökäyttäytymisestä EI seuraa rangaistusta? Toisin sanoen: voiko olla niin, että ns. suurlupauksen häiriökäyttäytymistä katsotaan läpi sormien helpommin kuin peruspelaajan?

Ei tietenkään. Ei ole mahdollista, vastasivat valmennuspäälliköt. Seurat korostivat kohtelevansa kaikkia yhtä tasapuolisesti ja puuttuvansa jokaisen pelaajan rikkomuksiin yhtä päättäväisesti.

Vastaukset olivat vitsikkäitä, kun tietää asioiden todellisen tilan. Linjaukset ja arki ovat räikeästi ristiriidassa keskenään. Jokainen urheilussa vähänkin pidempään mukana ollut tietää, että säännöt eivät todellakaan ole samat kaikille.

Jos niikseen sattuu, aina löytyy niitä poikkeusyksilöitä, jotka voivat lorotella joukkueen, pelikaverien, seuran, valmentajien ja jopa maajoukkueen leijonalogon päälle. Ja mokat kuitataan toteamuksella ”toivottavasti poika oppii” ja ”lahjakkuuksia ei ole hukattavaksi asti”. Ja kun sonta osuu tuulettimeen, eli roiskuu julkisuuteen asti, mokat kuitataan toteamuksella ”toivottavasti poika oppii” ja ”lahjakkuuksia ei ole hukattavaksi asti”.
Hyssyttelemällä ja ymmärtelemällä päästä viiraavista käyttäytymismalleista tulee jonkin sortin normi tai tavoite, johon osa pelaajista haluaa pyrkiä.

Tästä seuraa, että asiallisesti käyttäytyvien kiekkojuniorien pääjoukko katselee kummastuneena, miten muutama ”poikkeusyksilö” tai ”superlahjakkuus” pyörittää tivolia. Kun ratkaisukeinoksi otetaan keskustelu, häirikkö jatkaa sirkustaan ja voi jatkossakin tehdä ihan mitä haluaa.

Kun kukaan ei saa tai uskalla laittaa ongelmapelaajia kuriin, syntyy kiero tilanne. Mikä on viesti muille pelaajille? Aivan. Se on juuri se, että ”jos olet ’tarpeeksi’ hyvä, saat tehdä ihan mitä huvittaa”. Ja jos tuleekin mokattua, niin aina löytyy joku taputtelemaan päätä ja toteamaan, että toivottavasti poika oppii.

Jääkiekko ei ole elämästä ja yhteiskunnasta irrallinen saareke. Suosittu ja isokaan laji ei voi enää 2010-luvulla laatia omia käyttäytymisnormejaan, jolla ei ole mitään tekemistä yleisen mielipiteen ja hyväksyttävyyden kanssa.

Buumeja on muissakin lajeissa. Salibandy vetää syksyisin hallit pullolleen. Susijengi nakkaa palloa sukkaan, 7000 fania mylvii katsomossa. Heti perään (ilman erikoisempaa lempinimeä oleva) lentopallomaajoukkue takoo palloa parkettiin Puolassa, ja futiksellekin löytyy lajiväkensä.

Tätä kannattaa miettiä silloinkin, kun jatkuvasti valitetaan lajin kalleudesta. Löytyykö lajille tukijoita, jos joka ikisestä ongelmatilanteesta kiemurrellaan kahdella patenttiselityksellä. En nähnyt tilannetta tai keskustellaan tämä kahden kesken, toivottavasti poika oppii.

Vaikka lätkällä meneekin hyvin, ilman yleistä hyväksyntää lajilta loppuu happi ja raha. Toivottavasti pojat tosiaan oppivat ennen kuin kuukausimaksut korotetaan tonniin.