Teemu, Teemu, Teemu

Bluesin Kai Kantola sai viime viikolla latoa kiekkoa verkkoon aika rauhassa.
Kiekkoväki kohisi kaikkien aikojen suomalaiskiekkoilijasta. Teemu Selänne oli viikon puhutuin pelaaja – vielä kerran.
Selänne valvotti minuakin vielä viimeisen kerran sydänyöllä, kun en malttanut laskea Ari Mennanderin kirjoittamaa elämäkertaa käsistäni ennen kuin iPadista loppui virta. Oli ihan hyvä aika ummistaa silmät hetkeksi ennen kuin herätyskello aamulla pirisi. Viiden tietämissä omankaan akun prosentit eivät olleet ihan satasessa.

Teemu-kirjasta otettu ennätysmäinen 50000 kappaleen painos käy varmasti kaupaksi, mutta isompikin myyntimenestys olisi hyväksi. Jos ei muuten, niin yleisen lukemisinnon vuoksi. Voi kuitenkin olla, että uraansa vuosi kerrallaan jatkanut Teemu ehti kirjasukseen kannalta vähän turhan vanhaksi.

Miksikö?

Useimat nuoriso-idolit ovat alle kolmekymppisiä. Nyt puhutaan keski-ikäisestä kiekkoeläkeläisestä, jonka supertähteys oli ja on erityisen kova juttu meille 1970– ja 80-luvuilla syntyneille. Sitä nuoremmilla alkaa olla jo omia sankareitaan, joiden nimikirjaimet ovat MG, AB tai TR – elleivät sitten ole kokonaan Amerikan aksentilla äännettyjä.

No, on Teemu-kirjoja tehty ja tavattu ennenkin. Teemu Selänne oli vähän päälle parikymppinen tuore NHL-tähti, kun raumalaislähtöisen Ilmari Selänteen kirja ilmestyi 1993. Myös ensimmäinen Jari Kurri –elämäkerta julkaistiin kohteen huipulle nousun aikoihin, eikä Ruotsissakaan odotettu Zlatanin naulaavan nappiksiaan jonkin Malmön Rosengårdin betonilähiön elementtitalon seinään ennen kuin David Lagercrantz kokosi kohu-mamun tarinan kansien väliin.

No, Teemu ei olekaan Kurri tai Zlatan, vaan aivan omanlaisensa urheiluhahmo. Vielä ensimmäisen elämäkerran aikoihin Selänne oli korostetusti jääkiekkoilija, 2000–luvulla ja varsinkin viime vuosina hän on ollut enemmän.

Selännettä ei ole kohdeltu enää rightin laiturina, vaan rock-tähtenä. Ja sellaiselta ympärillä pyörivä hurlumhei on hänestä itsestäänkin välillä tuntunut. Siksi Teemu-kirjan julkaisemisen jälkeenkin on puhuttu enemmän Teemusta kuin kirjasta. Itse teos ansaitsee myös tulla käsitellyksi, onhan pitkään vireillä olleen kirjan työstäminen ollut Mennanderille monivuotinen kestävyyssuoritus. Lyhytjännitteisempi kirjoittaja olisi varmasti halunnut saada painokoneet käyntiin jo aikaisemmin.

Valitettavan monelle 320 sivun tavaaminen on yhtä paha rasti kuin kympin juoksulenkki. Pleikkaripolvelle riittää Sel8nne-dokumenttielokuva, irtositaatit ja kirjan kohuista – tai ”kohuista” – tehdyt tusinat nettiuutiset.
Ura on niin huikea ja kirja niin hyvä, että sen soisi kuluvan käsissä. Onkin jännittävä nähdä, millainen toinen buumi syntyy, kun pari kiloa painavasta järkäleestä otetaan joskus pehmeäkantinen pokkaripainos.
Olkoot kannet kovat tai pehmeät, Teemun sankaritarina tai luonteen rosoisuudet eivät tietysti muutu miksikään.
Mutta pääseepä päähenkilö viime viikkoa vähemmällä kohulla.