Tappelu on liian helppo pakotie

Saako Risto Dufvan valmentamassa joukkueessa tapella? Hän selvensi ajatusmalliaan Länsi-Suomessa 6.4.2014.

Lukon ja Tapparan välisissä välierissä nähtiin viime keväänä kovaakin vääntöä. Kuva: Pekka Lehmuskallio.

Risto Dufvan isä Pauli voitti kahdesti nyrkkeilyn Suomen mestaruuden 1950-luvulla.

RD itse puolestaan kipusi itse nyrkkeilykehään tammikuussa 2011, kun hän valmensi JYPiä.

Silti Dufvan valmentamisissa joukkueissa ei tapella.

Hän veti seitsemän vuotta Jukureita. Ei tappeluja.

Viisi vuotta Dufva luotsasi JYPiä. Matkalle mahtui yksi tappelu.

Nyt Dufva valmentaa toista vuotta Lukkoa. Raumalaispelaajien hanskat ovat pysyneet käsissä jopa Pitsiturnauksessa.

– Siihen sisältyy ideologinen juttu, että mun mielestäni nyrkillä lyöminen ei kuulu asiaan, Dufva linjaa.

Ainakin kynnys tappelemiseen on Dufvan joukkueissa korkea. Valmentaja on asiassa todella tyly.

– Vähän olen pehmentynyt. En enää polta lopullisesti hihojani, kuten joskus, Dufva täsmentää.

Dufva tietää, että tilanteet kentällä aiheuttavat turhautumista ja jännitteitä. Hän haluaa kanavoida tunteet siten, että ne hyödyttävät joukkueen suorittamista.

– Ei saa antaa pakoreittiä. Jos alkaa ottaa kupoliin, peliliikkeitä on lisättävä, Dufva luonnehtii.

– Ymmärrän, että tunnetta pitää olla pelissä, mutta sen pitää purkautua oikein. Se tarkoittaa taklauksia, hyökkäyspelissä kiekottomana raivoamisena ja kiekollisena parempina ratkaisuina.

Raja on joskus hiuksenhieno. Dufva ei tukistanut Filip Riskaa, vaikka tämä pudotti toisen hanskansa tämän kevään välieräsarjan avauspelissä. Riska joutui istumaan 2+2+10 minuuttia, mutta hanska lähti kädestä vahingossa.

– Kyllä mä myös olen sitä mieltä, että ei tilanteesta aina kävellä pois. Mutta ei siinä vielä kädet heilu, jos tuimasti katsoo, Dufva painottaa.

Vaikka tappeleminen on Dufvan joukkueissa mustalla listalla, ei se tee valmentajasta pehmoa. Päinvastoin,

Dufva pitää fyysisestä kiekosta. Hän suorastaan vaatii sitä.

Ensi kesänä Äijänsuolle tehtävässä halliremontissa kaukalo kapenee metrillä. Se on askel parempaan suuntaan Dufvan mielestä, sillä hän ei näe täysimittaista kaukaloa parhaana paikkana jääkiekolle.

Hän tykkää vähän intensiivisemmästä touhusta.

– Se on kiehtovaa, kun oikeasti mennään tiukasti päälle, Dufva kuvailee.

– Järjestetyt tappelut, siis se että annetaan käsky tai sovitaan siitä, että nyt ruvetaan lyömään nyrkillä turpaan – se ei mun mielestäni kuulu asiaan. Se taas kuuluu, että on torikokouksia ja kukonpojat mittailevat toisiaan.

Matt Generous ehti ennen Dufvan valmennuskautta todistaa, että hän on herkkä pudottamaan hanskansa joukkuekavereiden edestä.

Edelleen Generous siihen valmis, mutta hän on myös sitoutunut noudattamaan Dufvan ajatusmallia.

Hanskoja ei ole tarvinnut liimata jenkkipakin käsiin, vaan puhe on riittänyt.

– On me keskusteltu. Ei se mikään psykopaatti ole, että hän pelaisi lätkää vain tappelemisen vuoksi, Dufva naurahtaa.

– Koodisto on vain Pohjois-Amerikassa erilainen. Hän on iso poika ja tottunut, että se sillä tavalla kuuluisi asiaan. Mutta hän on ymmärtänyt yskän, ei siinä mitään.

Joulukuun lopulla Bluesin Ilmari Pitkänen pudotti hanskat ja haastoi Olli Sipiläisen tappeluun.

Yksipuolisen nyrkkeilyn jälkeen Pitkänen poistui suihkuun, ja kun Sipiläinen selvisi kaksiminuuttisella, Lukko pääsi ylivoimalle.

On helppo arvata, että Dufva myhäili siinä vaiheessa vaihtoaitiossa.

– Jos puhutaan NHL:stä, KHL:stä tai mistä tahansa sarjasta, suurissa peleissä sitä ei esiinny. Kansainvälisissä turnauksissa tappeleminen taas on hyvin poikkeuksellista, Dufva huomauttaa.

Goonikulttuuri on NHL:ssä siirtynyt historiaan, mutta runkosarjapeleissä taalaliigassa tapellaan edelleen.

KHL:ssäkin hanskat putoilevat muuallakin kuin Vitjaz Tšehovin peleissä.

Mutta ei silloin, kun pelataan pudotuspelejä.

– Onko se silloin olennaista tuloksenteon kannalta? Hyvät pelit ratkeavat pelaamalla, Dufva niittaa.