Pussinperällä jo 8. kautta putkeen: Liigassa ei yhtään ulkomaalaisvalmentajaa

Kauden 2008-2009 jälkeen Liigassa ei ole nähty yhtään ulkomaalaista päävalmentajaa. Viimeinen ehta vierastyöläinen oli Jokereiden Glenn Hanlon. Kaudelle 1996-97 heitä oli peräti 6. Mielenkiintoisesti tuo huippuvuosi asettuu MM-kullan ja Bosman-säännön jälkeiseen aikaan.

Ulkomaalaiset valmentajat Liigassa vuosina 1975-2016.

1990-luvun piikkiä voidaan kutsua suomalaisen jääkiekon kansainvälistymisen toiseksi aalloksi. Ensimmäinen aalto oli huomattavasti pienempi mutta vaikutus suurempi. Ensimmäisellä aallolla viittaan laajemmin aikaan, kun Suomi oli kiekon kehitysmaa tai ainakin vielä orastava lätkävaltakunta.

Nostetaan esiin kaksi nimeä: Suomen maajoukkueen ensimmäinen ulkomaalainen päävalmentaja Joe Wirkkunen ja Hifk:ta luotsannut Carl Brewer. Wirkkunen valmensi Suomessa ensimmäisen kerran jo 1951-52. Kanadansuomalainen Wirkkunen toi Suomeen tärkeää pohjoisamerikkalaista perustietoutta ja kauden 1968–1969 valmentanut Brewer erityisesti asennetta.

Wirkkunen ja Brewer voidaan vielä luokitella luonteeltaan jonkinlaisiksi Marshall-avuiksi, alkuaikojen kehitysmaatuiksi. Toisessa aallossa oli kysymys jo ikään kuin aidosta kansainvälistymisestä ja koko pääsarjatason läpitunkemasta kilpailullisuudesta.

Ei tartte auttaa

Valmentajakunnan sisäsiittoisuuteen voi suhtautua kahdella tavalla. Ensimmäinen koulukunta näkee omavaraisuuden hyveenä, itseisarvona ja voimavarana. Suomalainen valmennus on niin kovalla tasolla, että apuja ei kaivata.

Toinen koulukunta tulkitsee tilanteen ummehtuneeksi. Ei saada ulkomailta vaikutteita, raikkaita tuulahduksia, ja niitä ei edes tunnuta haluavan. Koulukunta tulkitsee jääkiekon junttilajiksi ja tilanteen jopa riskialttiiksi.

Urheilumenestystä selittävien verkostojen merkitys ja niiden ulkopuolelle jääminen avataan sattuvasti Kuperin ja Szymanskin Soccernomics-kirjassa (2015). Teos käsittelee nimensä mukaisesti jalkapalloa, mutta ajatukset kantavat myös jääkiekkoon.

Kuper ja Szymanski kuvaavat, miksi esimerkiksi Englanti ei ole pystynyt jalkapallossa suorittamaan samalla tasolla kuin väestö- ja harrastajamäärät antaisivat ymmärtää. Keskeinen syy on ollut jääminen verkostojen ulkopuolelle. Englantilaiset ovat viihtyneet saarellaan keskenään. Päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy. Keski-Euroopassa on lyhyiden välimatkojen ansioista imetty vaikutteita muualta, valmentajat ovat siirtyneet seuroista ja kaupungeista toiseen. On koettu aivovientiä ja -vuotoa sekä ajatusten sekoittumista.

Sen sijaan jääkiekkomaailman verkottuminen on huolestuttavalla tasolla. Ruotsin jääkiekon pääsarjassa SHL:ssa on 1 ja Sveitsin NLA:ssa 5 ulkomaalaista päävalmentajaa. Venäjän KHL on ollut viime vuosiin asti paljon ulkomaalaisia valmentajia, mutta nyt koko kansakunta on kääntynyt sisäänpäin. NHL:n viime vuoden valmentajista 77 % oli kanadalaisia, loput jenkkejä. Joten ei sitä änäriäkään erityisen globalisoituneeksi tuotteeksi voi kutsua.

Jalkapallon huippusarjoissa ulkomaalainen päävalmentaja on, ellei nyt sääntö, niin ainakin yleisempi tuttavuus. Englantikin on jo kasvanut sisäsiittoisuuden suostaan: Valioliigassa on tänä vuonna 4 englantilaista ja 16 ei-englantilaista valmentajaa (Skotlanti ja Wales eivät ole englantilaisia). Espanjan La Ligassa vieravalmentajia on 6, Saksan Bundesligassa 8 ja Italian Serie A:ssa 3. Joka tapauksessa kertovaa on, että monella mittarilla maailman parhaassa jääkiekkosarjassa (NHL) ulkopuolisten valmentajien prosenttiosuus on 0, jalkapallossa (Valioliiga) 80.

Suuren liigan merkki on se, että pelaajien lisäksi myös valmentajat edustavat monia kansallisuuksia. Se rikastuttaa lajikulttuuria. Jos tällaista vuorovaikutusta ei ole, tieto ei leviä, lajiymmärrys ei lavene, ja asioita tehdään kotikutoisesti samalla lailla ”kuin on aina ennenkin tehty”.

Kansalaisuuksien kirjo kasvanut

Kiekkoareenan valmentaja- ja pelaajaselvitykset osoittavat, että suomalaisen jääkiekon kansainvälistyminen on huolestuttavalla tasolla. Yksin ilonaihekin kansainvälisyysnäkökulmaan kuitenkin löytyy: pelaajien kansalaisuuksien määrä.

Kauteen 1989-90 asti Liigassa nähtiin kaudessa korkeintaan neljä eri kansalaisuutta, suomalaiset mukaan lukien. Kaudella 1994-95 erimaalaisia oli jo 10 ja 2011-12 peräti 16. Tänä vuonna kaukalossa on esiintynyt 14 kansalaisuutta.

On vaikea tulkita, johtuuko kirjon laajentuminen Liigan taloudellisista resursseista vai tulijamaiden tason kehittymisestä - luultavasti molemmista. Yhtä kaikki, kansallisuuksien määrä ja viime vuosien MM-kisat kiistatta osoittavat jääkiekon tason, tai ainakin sen potentiaalin, kuitenkin kokonaisuutena laajentuneen.

Lisää aiheesta