Katse kohti palkintoja: Kiekkoareenan NHL-toimitus valitsi runkosarjan parhaat - ja vähän muutakin

New York Islandersin sentteri Mathew Barzal taklaa New York Rangersin Pavel Buchnevichia. Barzal oli Kiekkoareenan NHL-toimittajien valinta vuoden tulokkaaksi. Kuva: Dennis Schneidler/All Over Press

Kiekkoareenan NHL-toimitus on seurannut silmä kovana ja peppu ruvella NHL:n runkosarjaa. Tuskin millään muulla tiimillä on yhtä paljon hauista jakaa palkintoja runkosarjan tekemisistä - ja tekemättä jättämisistä. 

Toimittajat Miika Arponen, Marko Leppänen ja Ilkka Palomäki nostivat esiin omat suosikkinsa. Olkaa hyvä. Ja samaa tai eri mieltä. 

Hart Trophy (arvokkain pelaaja)

Arponen: Omaksi valinnakseni nostan New Jersey Devilsin ykköstähti Taylor Hallin. On päivänselvä asia, ettei Devils olisi ollut lähelläkään pudotuspelipaikkaa ilman Hallia. Hän oli parhaimmillaan koko NHL:n paras hyökkääjä ja kantoi useassa ottelussa Devilsin hyökkäystä käytännössä yksin. Hyviä vaihtoehtoja Hartiin oli tällä kaudella huomattavasti enemmän kuin monella muulla kaudella, mutta Hallin arvo joukkueelleen on kiistaton.

Leppänen: Nathan MacKinnon, Colorado Avalanche. Melkein harmittaa ettei pokka riittänyt valitsemaan New Jersey Devilsin Taylor Hallia, joka hilasi aika nimettömällä hyökkäyksellä varustetun joukkueen pudotuspeleihin. MacKinnonin ansiot ovat vähän saman kaltaiset. Hän olisi suurin yksittäinen syy, että Avalanche nousi pahnan pohjimmaisesta pudotuspelijoukkueeksi.

Palomäki: Kun puhutaan NHL:n arvokkaimmasta pelaajasta, tarkastelu täytyy ulottaa vain pelaajiin, joiden joukkue selviytyi pudotuspeleihin. Filosofisesti voi kysyä, mitä väliä esimerkiksi Connor McDavidin tuottamalla arvolla on Edmonton Oilersille, jos sen seurauksena joukkue on 23:s vaikkapa 28. paikan sijaan? Jos oikein filosofisia ollaan, se arvo on silloin miinusmerkkinen, koska Oilersin todennäköisyydet varausloton voittamiseen ovat pienemmät. Lukuisten hyvien vaihtoehtojen joukosta nousee yksi ylitse muiden: Los Angeles Kingsin Anže Kopitar. Taylor Hallin kohdalla on käytetty argumenttina sitä, että hän rohmusi peräti 41 pistettä enemmän kuin New Jersey Devilsin seuraavaksi paras pistemies. Huomattavasti vähemmän on puhuttu siitä, että Kopitar voitti Kingsin sisäisen pistepörssin lähes yhtä merkittävällä 31 pisteen erolla. Kopitarin ja Hallin erona on se, että Hallin tehtävä laitahyökkääjänä on käytännössä pelkästään tehdä käänteentekevää tulosta hyökkäyssuuntaan. Kopitarilla on Kingsissä sama tehtävä, mutta käytännössä joka ilta se on tehtävä sen ohella, että hän pelaa ykkössentterinä vastustajan ykkösketjun tehottomaksi. Kun vaihdoista valtaosa alkaa omasta päädystä, on sensaatiomaista mättää 35 maalia ja 92 tehopistettä. Kopitarin arvoa nostaa entisestään se, että Kingsin kakkossentteri Jeff Carter oli melkein koko kauden sairastuvalla. Uskomaton paluu huipputasolle vaikean viime kauden jälkeen.

Calder Trophy (vuoden tulokas)

Arponen: New York Islandersin supertulokas Mathew Barzal on itsestäänselvä valinta. Yli piste per peli keskinkertaisen kauden pelanneessa Islandersissa on loistava suoritus. Barzal oli tehokkain tulokaspelaaja sekä tasakentällisin että ylivoimalla, ja tuntui tekevän John Tavaresin pelaamisesta monin paikoin helpompaa - ei toisinpäin.

Leppänen: Mathew Barzal, New York Islanders. Hän oli ylivoimaisesti paras pistemies tulokkaiden pörssissä. Jos tyylipisteitä jaettaisiin, ero olisi vielä isompi. Valo yössä nimeltä Islanders.

Palomäki: Kävin itseni kanssa pitkän jaakobinpainin Mathew Barzalin ja Yanni Gourden välillä. Gourde oli lopulta hämmästyttävän suuri palanen Tampa Bay Lightningin menestystä. Mielikuvissa Tampan menestys yhdistyy pitkälti Nikita Kutšeroviin ja Steven Stamkosiin, mutta todellisuudessa vähintään yhtä iso syy tykkikauteen on hyökkäyskaluston syvyys. Gourde pelasi jopa voittopuolisen puolustavassa roolissa ja teki silti 25 maalia ja 64 pistettä. Lisäksi plus/miinus-tilasto oli reilusti yli 30 täkyä plussan puolella. Itse tilasto ei välttämättä pitkässä juoksussa kerro kovinkaan paljoa, mutta keskiarvoisesti se kertoo, että Tampa sai lähes joka toisessa ottelussa plusmaalin Gourden ollessa tasakentällisin jäällä. Olivatpa olosuhteet millaiset tahansa, se kertoo tulokkaalle poikkeuksellisesta suoritustasosta. Vaakakupissa painoi myös Tampan joukkuemenestys, jota ei sovi koskaan aliarvioida näitä palkintoja jaettaessa. Barzal pelasi kuitenkin niin uskomattoman kauden New York Islandersissa, että häntä on mahdoton ohittaa. Islanders ei selviytynyt pudotuspeleihin, mutta Barzal on tässä yhtälössä viimeisiä syypäitä. 85 tehopistettä ja Gourden lyöminen peräti 21:llä on niin iso ero, että sitä ei voi sivuuttaa.

Vezina Trophy (paras maalivahti)

Arponen: Ei tarvita edes sinivalkoisia laseja todetakseen Pekka Rinteen suoritusten olleen tänä vuonna Vezinan arvoiset. Tasainen kausi jatkuvasti huipputasolla, koko NHL:n parhaat tilastot ja kaiken päälle vielä runkosarjan voitto. Ei tästä oikeastaan tarvitse sen enempää edes keskustella.

Leppänen: Pekka Rinne, Nashville Predators. Ei tarvitse edes vetää kotiinpäin. Rinteen torjuntaprosentti 92,7 on paras yli 50 ottelut pelanneista maalivahdeista, kuten myös päästettyjen maalien keskiarvo 2,31. Kahdeksan nollapeliäkin on aika kova näyttö.

Palomäki: Nyt on pakko olla Pekka Rinteen vuoro. Olisi kiusallisen helppo osoittaa, että NHL:n tasapainoisimman sentteri- ja puolustajapaketin takana on maalivahdin helppo pelata, mutta se olisi Rinteen vähättelyä. Todellisuudessa tasapaino on välillä ollut kaukana Predatorsin pelaamisesta, kun päävalmentaja Peter Laviolette on lietsonut joukkuetta rohkeaan hyökkäyspelaamiseen viisikkotasolla. Asian voi kääntää myös toisin päin: Predators ei todellakaan voisi pelata niin rohkeaa vauhtikiekkoa, ellei takana olisi Rinteen tasoista selkänojaa. Lisäksi Rinne vielä edesauttaa joukkueensa hyökkäyspelaamista NHL-maalivahtien parhaana mailapelaajana. 35-vuotias kempeleläinen on pelannut tällä kaudella uransa parasta jääkiekkoa. Lopullisesti Vezinan ratkaisi se, että Rinteen Predators päihitti Andrei Vasilevskin Tampa Bay Lightningin kilpailussa runkosarjavoitosta.

Norris Trophy (paras puolustaja)

Arponen: Omissa valinnoissani tiukin kisa käydään Tampa Bay Lightningin Victor Hedmanin ja Los Angeles Kingsin Drew Doughtyn välillä. Molemmat ovat kokonaisvaltaisia pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan puoli tuntia ottelussa koko ajan huipputasolla kaikissa tilanteissa. Nostan näistä kahdesta palkinnon kylkeen kaiverrettavaksi nimeksi Hedmanin, jonka pelin taso oli vielä pykälän Doughtya kovempi.

Leppänen: Victor Hedman, Tampa Bay Lightning. Puhtaasti hyökkäyspelissä olisi varmasti parempiakin vaihtoehtoja, mutta kokonaisuutena Hedman on ylivoimainen. Pisteitä 0,82 ottelua kohti ja tehosaldo 32 plussan puolella. Loistava paketti: iso, liikkuu hyvin, kestävä ja tekee fiksuja kiekollisia ratkaisuja koko ajan.

Palomäki: Tasaisin kisa vuosikausiin. Varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Victor Hedman, Seth Jones, P.K. Subban ja Marc-Edourd Vlasic. Kukaan edellä mainituista ei kuitenkaan vedä vertoja sille, kuinka tärkeä pelaaja Drew Doughty on Los Angeles Kingsille. Varsinkin kauden vaikeina hetkinä Doughty oli Anže Kopitarin kanssa se voima, joka piti joukkueen kasassa. Doughty on uskomattoman kokonaisvaltainen pelaaja, joka nielee paitsi isoimmat minuutit koko NHL:ssä myös raastavimmat minuutit Kingsissä. Kun rooliin kuuluu niin voimakkaasti oman maalin suojelu joukkueelle tärkeimmillä hetkillä, ja silti pystyy tekemään toisessa päädyssäkin tulosta kriittisiin paikkoihin (muun muassa neljä voittomaalia), puhutaan paketista, joka hakee vertaansa. Kopitarin ohella suurin yksittäinen syy sille, että Kings palaa pudotuspeleihin.

Selke Trophy (paras puolustava hyökkääjä)

Arponen: Anze Kopitar, Los Angeles Kings. Kantoi isoa vastuuta Kingsin pelaamisesta myös omassa päässä, mikä ei kuitenkaan vaikuttanut hänen hyökkäyspään tehoihinsa. Kopitar pelasi paljon alivoimaa ja oli aina tärkeimmillä hetkillä jäällä.

Leppänen: Sean Couturier, Philadelphia Flyers. Tämä oli vähän kinkkisempi. Bostonin Patrice Bergeronin voisi hyvällä omallatunnolla valita Selkellä joka vuosi. Couturier on kuitenkin ollut iso syy siihen, että Claude Giroux on pelannut ykkösketjun laidalla loistokauden. Tehotilasto 34 plussalla, ja Corsi-lukematkin huippua.

Palomäki: Anže Kopitaria ei voi ohittaa tässäkään kategoriassa. Hart Trophyn ja Selke Trophyn on saman kauden aikana voittanut aiemmin ainoastaan Detroit Red Wingsin Sergei Fedorov kaudella 1993-1994, mutta nyt Kopitarin olisi syytä liittyä samaan joukkoon. Molemmat palkinnot olivat jo kovaa vauhtia liukumassa Boston Bruinsin Patrice Bergeronille, mutta loukkaantuminen loppukaudesta söi Bergeronin mahdollisuudet. Selke-kategoriassa merkittävimpiä haastajia olivat loppusuoralle asti Brad Marchand, William Karlsson, Aleksander Barkov ja Sean Couturier, mutta Kopitarin uskomatonta kahden suunnan suoritusta Kingsin hilaamisessa pudotuspeleihin ei vain voi ohittaa. Lisätietoja Hart Trophyn perusteluista.

Las Vegas Golden Knightsin lento on yllättänyt monet. Tässä kuvassa NHL-tulokkaan Tomas Tatar lennokkaissa tunnelmissa Vancouverin maalivahdin Jacob Markströmin ihmeteltävänä. Kuva: Bob Frid/All Over Press

Jack Adams Award (paras valmentaja)

Arponen: Nostan tämän kauden parhaaksi valmentajaksi Jared Bednarin Colorado Avalanchesta. Edellisen kauden täysflopin nostaminen pudotuspelijoukkueeksi käytännössä samalla materiaalilla on todella kova suoritus. Gerard Gallant on tehnyt kovaa duunia Las Vegasissa, mutta annan suurimman ansion Golden Knightsin menestyksestä silti George McPheelle.

Leppänen: Gerard Gallant, Vegas Golden Knights. Floridasta potkut saanut koutsi näytti, että oikeassa ympäristössä tulosta syntyy. Loi riittävän simppelin pelisysteemin Golden Knightsille, joka rynnisti vastoin kaikkia odotuksia pudotuspeleihin - ja vielä selvästi. Saanut pumpattua uskoa pelaajiin, jotka ovat olleet takarivin taaveja vanhoissa joukkueissaan. Kovin temppu on, että sai voittovireen pitämään loistavan alun jälkeen.

Palomäki: Ei mitään muita vaihtoehtoja kuin Gerard Gallant. Vaikka tämän palkinnon saajaksi olisi lukuisia hyviä vaihtoehtoja Jon Cooperin ja Bruce Cassidyn kautta Paul Mauriceen ja Jared Bednariin, tämän selkeämpää valintaa ei ole vuosikausiin ollut. Gallant sai käsiinsä muiden jämäpelaajista kootun joukkueen, jossa näytti olevan vain kolmos-nelosketjun pelaajia. Gallant taikoi kuitenkin niin sanotusti kakasta konvehtia. Jos kaikkien jumboksi povaama joukkue kerää runkosarjassa 109 pistettä ja lähtee pudotuspeleihin divisioonansa ylivoimaisena voittajana, valmentaja on tehnyt käytännössä kaiken oikein. Eikä kyse ole edes sattumasta, sillä optimaalisen ilmapiirin lisäksi Gallant pystyi antamaan joukkueelleen myös pelitavallista etua. Jos käytännössä joka ikinen joukkueen pelaaja pelaa uransa parhaan kauden, ei voi kuin nostaa hattua valmentajalle. Yksi kaikkien aikojen valmennussuorituksista.

GM of the Year (vuoden GM)

Arponen: George McPhee, Vegas Golden Knights. Tyhjästä nyhjäisty joukkue eteni suoraan pudotuspeleihin ja kasasi yli sata pistettä voittaen samalla oman divisioonansa. Kaikki tämä ilman että Vegas oikeastaan edes rakensi joukkuettaan win now -mentaliteetilla, vaan fokus oli pidemmällä tähtäimellä.

Leppänen: George McPhee, Vegas Golden Knights. Laajennusjoukkueen varaussysteemi oli toki suotuisampi kuin Columbuksella ja Minnesotalla 2000, mutta näin hyvin menestyneen joukkueen kasaaminen on silti sankarillinen suoritus. Tomas Tatarin hankkiminen siirtotakarajalla vaikutti hieman tarpeettomalta, mutta annetaan se anteeksi.

Palomäki: Taas olisi valtava läjä huippuehdokkaita – Nashville Predatorsin David Poile, Winnipeg Jetsin Kevin Cheveldayoff, Boston Bruinsin Don Sweeney sekä tietenkin Vegas Golden Knightsin George McPhee. Tampa Bay Lightningin Steve Yzermania ei kuitenkaan pysty ohittamaan. Yzerman oli reilu vuosi sitten niin epätoivoisessa tilanteessa palkkakattotilanteensa kanssa, että Lightningin superpotentiaalisen joukkueen hajoaminen näytti vääjäämättömältä. Yzerman teki kuitenkin muutaman kuukauden sisällä niin monta niin uskomatonta taikatemppua, että pöytä oli syksyllä puhdas. Se tietysti auttaa, kun osuu monta vuotta peräjälkeen käytännössä jokaisella varausvuorolla ja löytää lisäksi Yanni Gourden kaltaisia timantteja varaamattomista pelaajista. Talenttia oli sisällä niin paljon, että Vladislav Namestnikovista oli varaa luopuakin siirtotakarajalla, jotta saatiin Ryan McDonagh sisään. Yzerman on paras työssään tällä hetkellä.

Kauden floppi

Arponen: Edmonton Oilers. Jos joukkue sijoittuu sijalle 23, vaikka sillä on terve Connor McDavid kokoonpanossaan koko kauden, ei kyseessä ole mitään muuta kuin valtava floppi. Peter Chiarelli ei saa miltään osa-alueelta puhtaita papereita, vaan kolmen kärkihyökkääjän McDavidin, Leon Draisaitlin ja Ryan Nugent-Hopkinsin jälkeen joukkueessa jokainen palanen tuntuu olevan vähän väärässä paikassa. Sääli sinänsä McDavidinkin puolesta, hänen niskaansa ei tästä epäonnistumisesta lankea palaakaan.

Leppänen: Buffalo Sabres. Tavallaan tietysti helppoa ottaa jumbo tähän, mutta Sabresin toiminnassa ei ollut oikein minkäänlaisia elementtejä, jotka antaisivat viitteitä menestyvästä jääkiekkojoukkueesta. Jos kiekkokirouksia olisi olemassa, ne olisi langetettu Buffalon ympärille. Kaikki mitä joukkue tekee, epäonnistuu. Ei Sabresia kukaan Stanley Cupin voittajaksi veikannut, mutta ei sen ihan näin vihkoonkaan pitänyt mennä. Jotenkin surullisuus tiivistyy Jack Eichelin kahdeksan vuoden ja 80 miljoonan dollarin sopimukseen. Ei hän vielä olisi ansainnut niin lihavaa pahvia, vaikka taitava kärkikynäilijä onkin.

Palomäki: Edmonton Oilersin GM Peter Chiarelli. Kun hän aloitti pestissään keväällä 2015, rakennuspalikat olivat sellaiset, että kevään 2017 pudotuspelipaikka oli väistämätöntä. Varsinkin sen jälkeen, kun päävalmentajaksi saapui Todd McLellan. Oilers ei missään nimessä ole niin huono joukkue kuin tämä kausi on antanut ymmärtää, mutta ei joukkue liioin ole niin hyvä, kuin viime kausi antoi ymmärtää. Yhtälössä on yksi perustavaa laatua oleva ongelma: Chiarelli on kasannut joukkuetta 2010-luvun vaihteen NHL:ään. Samaan aikaan, kun muu NHL on kulkenut keskimatkan juoksijan suuntaan, 2010-luvun vaihteen Boston Bruinsista kestomenestyjän tehnyt Chiarelli on kasannut Milan Lucicin näköistä joukkuetta, jossa koko ja ilkeys ovat tärkeämpiä elementtejä kuin luisteluvoima ja taito. Ironista on se, että Chiarelli on saanut karmean määrän rapaa Taylor Hall -kaupastaan, vaikka se ei – Hallin tykkikaudesta huolimatta – itse asiassa edes ollut yksittäisenä kauppana mitenkään karmea. Ongelma on siinä, että koko joukkue on rakennettu vanhentuneella filosofialla.