Näkökulma: Tanska osoitti Leijonien pelaamisen vaaran paikat

Kapteeni käskee. Mikael Granlund iski Leijonille tasoitusmaalin tärkeään saumaan. Kiihkeä kamppailu kääntyi kuitenkin kisaisännille lukemin 3–2. Kuva: Ari Lahti/AOP

Suomi–Tanska 2–3 (0–0, 1–2, 1–1)

Kolme ottelua se kesti, Herningin suomalaishurmos.

Teräviä vastaiskuja viljellyt Tanska tarjosi terveen muistutuksen siitä, ettei aurinko paista ikuisesti pilvettömältä taivaalta.

Loppukisojen varjoa on silti turha pelätä. Siihen Suomen nykyvire ja itseluottamus ovat liian kovalla tasolla.

Isoin luottamusta nostava pelillinen syy on se, että Leijonien nopean pelin rytmittäminen on onnistunut. Pitkä valmistautumisjakso palveli tällä kertaa tarkoitustaan erittäin hyvin.

Suoriin hyökkäyksiin on päästy paremmassa rytmissä ja balanssissa kuin Lauri Marjamäen komennossa pelatuissa aiemmissa arvokisoissa.

Mutta kolikolla on aina kääntöpuolensa. Rohkeus ja raikkaus sisältävät aina myös riskinsä. Jo kolme ensimmäistä peliä osoittivat valveutuneille vastustajille iskun paikat.

Joukkuepeleissä kaikki on aina suhteessa vastustajan materiaaliin.

Tanska tiesi. Ja oli tuoreine NHL-vahvistuksineen materiaaliltaan jo riittävän kova kyetäkseen hyödyntämään havaintonsa.

*  *  *

Turnauksen täytemaiden heppoisuuden tietäen Suomi antoi jo kolmessa ensimmäisessä ottelussa huomattavan paljon vastahyökkäyksiä omiin päin.

Vaikka Mikko Manner oli koko huhtikuun kiinni Kärppien kannujahdissa, muu valmennusryhmä eli etunenässä Marjamäki ja Jussi Tapola onnistuivat myymään muutoksen pelaajille.

Se tuskin oli vaikeaa.

Aktiivisuuteen innostaminen on taatusti helpompaa hommaa kuin jääkaappien kaappaaminen inuiiteille.

Nuoren polven pelaajakaarti suorastaan janosi sitä, että käsijarru käännetään pois päältä. Nykyajan NHL-pelaajien taitotasolla iso kaukalo ja hyökkäyssuunnan pelilliset vapaudet ovat hykerryttävä hybridi.

*  *  *

Suomen pelitapa suosii nousuja, joissa pakit ajavat sauman saatuaan syvälle vastustajan alueelle. Se taas avaa vastaiskun paikkoja, joista Tanskankin tasoinen vastustaja pääsee vaarallisiin vastahyökkäyksiin. Niistä osa on saatu poljettua kiinni, koska sitoutuminen yhteiseen asiaan saa jokaisen lyömään itsensä täysillä likoon myös puolustustehtävissä.

Asetelma ei kuitenkaan ole ongelmaton.

Kun viisi hyökkää, pakki purjehtii maalin edessä ja hyökkääjät jäävät pitämään siniviivaa, osa taitavista ja rohkeistakin pelaajista joutuu epämukavuusalueelleen. Kun tätä toistetaan tarpeeksi kauan, joku Etelä-Koreaa, Latviaa tai Norjaa etevämpi vastustaja osaa myös rokottaa vastahyökkäyksistä.

Punavalkeiden ruligaanien huutomyrskystä odotetun buustin saanut Tanska oli jo sellainen joku.

Ja vaikka selostaja Mika Saukkonen jaksoi toistuvasti muistuttaa, ettei Tanska ole jääkiekon suurmaa, ei sitä voi pitää kiekkokääpiönäkään.

Terve muistus: Yksi tilastoetu oli kisaisäntien puolella. Tanskalaispelaajien vyöllä oli jo ennen kisojen alkua enemmän NHL-otteluja kuin nuoren Suomen (1462–1257). Kun yhteen ynnätään Mikkel Boedkerin ja toisen San Josen hyökkääjän Jannik Hansen statistiikka, kokemus oli kotiedun lisäksi rajusti punavalkoisten puolella.

*  *  *

Ennen keskiviikon kylmää kylpyä hyökkäysrohkeus vs. perusvarmuus oli tuottanut tulosta, mutta kovia maita vastaan uhkakuva on olemassa.

Synkimmillään skenaario menee niin kuin Jyllannin juurevilla viljelysmailla juutteja vastaan. Pari helppoa menetystä pelin varhaisvaiheissa, kaksi maalia omiin ja hups... hehkutettu rohkeus ja raikkaus muuttuvatkin mailan puristamiseksi.

Voi toki olla, että kypärä ei purista pelaajien ohimoa silloinkaan, mutta entä jos koutsien kravatti alkaa kiristää.

Mitä jos valmentajat alkavat säätää, että enää ei pelatakaan näin rohkeasti ja raikkaasti? Siitäkin on esimerkkejä – vaikka helmikuulta Etelä-Koreasta.

Eivätkä kehutut pelaajatkaan ole immuuneja ottelutapahtumille. Painimisessa Suomi ei pärjää. Kun häviää päädyssä kaksinkamppailun, kulmapeli päättyy siihen, ja vastustaja karkaa, niin voi tuntua siltä, ettei tämä nyt niin kovin raikasta olekaan.

Juuri tästä syystä valmentajat puhuvat väsymiseen asti siitä, miten tärkeä on pystyä kehittämään pelaamista koko turnauksen ajan. Saman voi sanoa myös näin: Hyökkäysrohkeuden ja hyökkäystasapainon välinen balanssi on Leijonien tämän kevään MM-toiveiden kannalta se suuri kysymys.

*  *  *

Suomalainen ajattelumalli on turhan usein se, että penttiperuspessimisti ei pety koskaan.

Uhkakuvien maalailu ei tarkoita, että Marjamäen ja hänen adjutanttiensa lähestymistavan pitäisi olla nihilistisempi. Mutta kyllä hekin omissa palavereissaan näkevät, että uhka on olemassa. Ja miettivät varmasti myös keinoja, joilla rentous ja rohkeus säilyvät nyt myös painepeleihin.

Nyt uhka on vasta kuiskattu ääneen. Olympiamörkö on silti muistissa.

Jos euromiehistä muodostettu Kanada olisi voittanut Pyeongchangissa Leijonat niin, että Suomi olisi näyttänyt Ruotsi-pelin aktiivisuutta, se olisi ollut ok. Mutta kun hävittiin varovaisuudella, se näyttäytyi ylivalmentamiselta, arkuudelta ja pelolta.

Jos ja jos... Jos se taktiikka olisi tuonut voiton, valittua tapaa olisi – totta kai – hehkutettu.

* * *

Kolmesta apumaasta otettujen murskavoittojen jälkeen nyt nähty nihkeä vääntö maalintekomurheineen oli paluuta tuttuun MM-tarinaan. Nykyinen jokerikapteeni Peter Regin vei nuorta Sami Vatasta jo kahdeksan vuotta sitten. Silloin juutit jyräsivät Jukka Jalosen luotsaaman leijonalauman yli sensaatiomaisella 4–1-voitollaan.

Tämänkertainen Tanska-taistelu oli lähisukua sille kevään 2010 Saksan kisoissa koetulle shokkityrmäykselle.

Ei silti niin pahaa, ettei hyvääkin. Nyt nähdyn työtapaturman jälkeenkin on helppo vetää yhtäläisyysmerkit Suomi-kiekossa tällä kaudella idätettyyn murrokseen.

Iso johtamistavallinen ja pelillinen muutos on nähty monella suunnalla. Manner, Kärpät ja tempopeli. Sami Kapasen KalPa. A-nuorten liigan rohkea pelaaminen. Alle 18-vuotiaiden innokas ja voitokas MM-kultajoukkue. Mestiksen KeuPa...

On syytä huomauttaa, ettei paljon kritisoidun Marjamäenkään perusluonne ole arka. Hän ei ole mikään kyyninen ja peruutteleva arkajalka, mutta maajoukkuepestin tulospaineet ja liigamenestystä tuoneet kaudet ovat kääntäneet ruuvin tiettyyn asemaan.

Isoa muutosta on vaikea tuoda tiukimpaan mahdolliseen paikkaan, ja pelitavallista muutosta on vaikea osata, jos sitä ei ole sisäänajanut sarjapeleissä. Tätä kehityskulkua kutsutaan kokemukseksi.

Maajoukkuepesteissä kokeilemisen paikkoja tarjoutuu vain vähemmän kuin seurajoukkueissa, joissa otteluja on jo Liigan runkosarjassa 60.

Siksi alkusarjan kolme jäljellä olevaa ottelua Saksaa, Kanadaa ja Yhdysvaltoja vastaan ovat elintärkeitä. Ne ovat osa sitä kuuluisaa matkaa, josta kiekkojargonissa jauhetaan.

Kolmessa seuraavassa kamppailussa peli-identiteetin on jalostuttava niin kristallinkirkkaaksi, ettei suuri suunnitelma murene paineiden kasvaessa.