Näkökulma: Pitääkö olla huolissaan – kenestä ykkössentteri Etelä-Koreaan?

Päävalmentaja Lauri Marjamäki sai Venäjä-ottelusta kaipaamansa voiton tälle maajoukkuekaudelle. Julius Junttila (vas), Joonas Kemppainen, Teemu Hartikainen, Eeli Tolvanen ja Petri Kontiola esiintyivät kärkiketjuissa vaihtelevalla menestyksellä. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

SM-liigan pistepörssin 20 parhaan pistemiehen joukkoon mahtuu viisi keskushyökkääjää: Antti Suomela, Mikael Ruohomaa, Jarkko Immonen, Juhani Tyrväinen ja Miikka Pitkänen.

Heistä kukaan ei saanut kutsua tämän viikon maajoukkueeseen.

Olisiko pitänyt? Ei välttämättä.

Keskikaista täytettiin ensisijaisesti KHL:stä, jossa parhaat Pohjois-Amerikan ulkopuoliset pelaajat nykyään kiekkoilevat.

Karjala-turnauksessa Leijonien senttereinä on toistaiseksi nähty KHL:ssa pelaavat Petri Kontiola, Joonas Kemppainen, Jarno Koskiranta ja Mika Niemi. 

Kemppainen johti torstaina Suomen ärhäkintä hyökkäysvitjaa. Yhdessä Teemu Hartikaisen ja Julius Junttilan kanssa Kemppainen loihti varsinkin kahdessa ensimmäisessä erässä tekopaikkoja liukuhihnalta. Siksi Kemppaisen aseman voi jo sementoida toisen kärkiketjun sentterinä.

Mutta entäpä muut hyökkäysketjut? 

Päävalmentaja Lauri Marjamäeltä löytyi torstain voitokkaan Venäjä-pelin jälkeen vahvaa luottoa keskushyökkääjiinsä.

– Mun mielestä meillä on vahva sentteriosasto, ja sivussa ollut (Jani) Lajunen hyppää vielä lauantaina kehiin. Siinä on vahvoja  luisteluvoimaisia kovia kamppailijoita, sellaisia, joita nykypäivän jääkiekko myös vaatii.

Sveitsin Luganossa pelaava Lajunen pääsee tositoimiin Ruotsia vastaan ja saanee laiturikseen oululaislähtöiset Mika Pyörälän ja Sakari Mannisen, jolla on myös sentterin "peruskoulutus".

Ehdollinen verbimuoto juontaa juurensa siitä, että Marjamäki ryhtyi perjantain harjoitusten jälkeen arvoitukselliseksi: "Nyt harjoiteltiin näillä, mutta tämä ei välttämättä ole huomisen pelaava kokoonpano."

Se kryptisyydestä.

Pelkästään mittanauhalla moderneja keskushyökkääjiä ei voi määritellä. 

Marjamäen mietinnöissä luisteluvoima ja kamppailukyky nousevat senttereillä isoon rooliin – ehkä jopa isompaan kuin hyvä pelikäsitys ja kyky rytmittää peliä. Ufan 188-senttinen ja yli 100-kiloinen Kemppainen ja SKA Pietarin 192-senttinen Koskiranta edustavat tätä koulukuntaa pelkistetyimmillään.

Iso koko tuo tietysti ulottuvuutta, mutta pelkästään mittanauhalla moderneja keskushyökkääjiä ei voi määritellä.

Vaikka Venäjällä on Helsingin turnauksessa isokokoinen joukkue, niin isoja punakoneenkaan pelaajat eivät ole, että saisivat lampun päälle potkaistun pallon ilman harjanvartta alas.

Karjala-turnauksen kuuden joukkueen keskikaistoja perattaessa sentterien sentit eivät ratkaise. Kookkaimmat keskushyökkääjät on Venäjällä, jonka pelaajia voisi t-paidoissa erehtymään lähestulkoon luulemaan kori- tai lentopallojoukkueeksi.

Myös Ruotsi luottaa koon voimaan, mutta Tshekki, Sveitsi ja – yllättävää kyllä – myös Kanada ovat miehittäneet sentteriosastonsa sopusuhtaisen kokoisilla ihmisillä. 

NHL:n tähtisenttereistä Sidney Crosby on 180-senttinen, Claude Giroux samoin, eikä 185-senttistä Steven Stamkosiakaan voi minään jättiläisenä pitää. 

Osaaminen on oleellisempaa, tekeminen ratkaisee.

No, niin kuin tiedetään, NHL-tähdet eivät ole mukana helmikuussa Etelä-Koreassa. Siksi Euroopan sarjat on ollut syytä perata tarkalla kammalla. Ja aina voi tietysti toimia myös niin kuin Susijengissä – perata myös Pohjois-Amerikan alasarjojen suomalaiset.

Siksi ilmoille voi heittää yhden yllätysnimen. Voisiko joulukuun perinteinen "Izvestija-turnaus" toimia näyttöpaikkana Henrik Borgströmille?

Floridan vuoden 2016 ykköskierroksen varaus pelaa Denverin yliopistossa, johtaa yliopistosarjan maalipörssiä ja on tehnyt siellä toiseksi eniten pisteitä per ottelu. Yli 190-senttisenä hän on osokokoinen ja taitava sentteri, jollaisia Suomella ei liiemmin nyt ole ilman NHL-pelaaajia. 

Jos ei riitä, niin ei riitä, mutta olisipa katsottu.

Marjamäki osoitti ennakkoluulottomuutensa valitsemalla 18-vuotiaat teinipojat Miro Heiskasen ja Eeli Tolvasen mukaan kotiturnaukseen.

Mikä estäisi olemasta yhtä avaramielinen pari vuotta vanhemman eli 1997 syntyneen Borgströmin kohdalla? Suoraa valintaa on turha tarjota, mutta jokerikasvatti voisi olla jokerikortti, jonka katsastaminen ei maksaisi lentolippuja enempää.

Jos ei riitä, niin ei riitä, mutta olisipa katsottu.

Neljä vuotta sitten Sotshissa Erkka Westerlund ja Marjamäki olivat yhtä ennakkoluulottomia ottaessaan mukaan 18-vuotiaan Aleksander Barkovin. Nuorukainen pelasi ensimmäistä NHL-kauttaan ja sai heti komennuksen Leijonien ykkösketjun keskelle. Olympiaturnaus jäi jalkavamman vuoksi tyngäksi, mutta "Sasha" ehti osoittaa kykynsä.

Nyt ajateltuna Barkovin valinta tuntuu täysin luonnolliselta, mutta harva muistaa, että Tapparan kasvatti pelasi elämänsä ensimmäisen A-maaottelun olympiakisojen avauskamppailussa Mikael Granlundin ja Teemu Selänteen välissä. 

Näissä valintakarkeloissa noiden nimien perään on turha haikailla. Yhtä turha on kaivella hyllyssä pölyttyneistä Jääkiekkokirjoista Tommi Santalan, Tomi Sallisen tai sairastuvalla olevan Perttu Lindgrenin kaltaisia sentterinimiä, joiden parasta ennen päiväys oli 2010-luvun alkupuolella.

No, takana on vasta yksi ottelu. Isänpäivän iltana näyttöjä on kolminkertaisesti.