Näkökulma: Päällikön poikkeuksellinen karriääri ansaitsi komeat jäähyväiset

Pronssia tuonut Sotshin olympiaturnaus oli Olli Jokisen komean A-maajoukkueuran toiseksi viimeinen arvoturnaus. Keväällä 2014 Jokinen voitti vielä myös MM-hopeaa. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Olli Jokisen ura oli kaksijakoinen: kirkkaimman väriset mitalit tulivat 1900-luvulla, suurpelaajaksi hän nousi monien maajoukkuemeriittien jälkeen vasta 2010-luvulla.

Ennen kaikkea Olli Jokisen ura on suomalaiskiekkoilijalle poikkeuksellinen. Vuonna 1997 alkanut NHL-ura tuli viime yönä viralliseen päätökseen.

Jokinen teki seremoniallisen yhden päivän sopimuksen Florida Panthersin kanssa ja palasi vielä kerran ansaitsemaansa valokeilaan, kun Panthers hävisi kotikaukalossaan New York Rangersia vastaan. Mediakuutiolla näytetty videokooste Jokisen Panthers-vuosilta oli komea.

Jokinen edusti Floridaa pitkän yhtämittaisen jakson vuosina 2000–08 ja kantoi paidassaan myös kapteenin C-kirjainta peräti  viisi kautta. Kuopiolaislähtöinen maailmankansalainen on yhä Panthersin historian paras pistemies ja maalintekijä. Lukemat ovat kovia myös suomalaisten NHL-pelaajien joukossa.

Jokinen on Teemu Selänteen ja Jari Kurrin lisäksi kolmas suomalainen, joka on tehnyt NHL:ssä yli 300 maalia. Hän on myös Selänteen, Kurrin ja Saku Koivun jälkeen kaikkien aikojen neljänneksi paras suomalaispistemies. NHL:n runkosarjassa pelaamissaan 1231 ottelussa Jokinen saalisti tehopisteet 321+429=750.

Jokinen on yksi kolmesta suomalaisesta, joka on tehnyt NHL:ssä yli 300 maalia.

NHL-uran rasitteeksi osui menestymättömyys pudotuspeleissä. Niitä kertyi kapeissa kaukaloissa vuosien varrella vain kuusi.

Siitä syystä Jokinen oli keväisin tuttu näky leijonapaidassa. Maajoukkuepelit täyttivät ainakin osan kunnianhimoisen Jokisen menestyksennälästä. 

Mitalimäärä oli Leijonissa massiivinen. Jokinen voitti MM-kisoissa hopeaa 1998, 1999 ja 2014 sekä pronssia 2000, 2006 ja 2008. Jokinen oli mukana myös toiseksi sijoittuneessa Leijonien 2004 World Cup-joukkueessa. Kirkkainkin oli lähellä:  Torinossa 2006 tuli kirvelevä olympiahopea. Olympiapronssia lohkesi Vancouverissa 2010 ja maajoukkueuran uuden alun jälkeen Sotshissa 2014.

Noin listattuna saavutukset eivät nouse ansaitsemiinsa sfääreihin.

Viimeisen 25 vuoden aikana Suomen MM-joukkueissa on ollut vain kourallinen alle 20-vuotiaita superlupauksia. Viime kevät toi listalle pari nuorta komeettaa. Takavuosilta tunnetuimmat heistä ovat Jere Lehtinen 1992, Saku Koivu 1993 ja Jokinen 1997. "OJ" oli kaksikymmentä vuotta sitten kotikisoissa Leijonien paras maalintekijä ja toiseksi tehokkain pelaaja (4+2) Mika Niemisen jälkeen.

"OJ" oli kaksikymmentä vuotta sitten – alle kaksikymppisenä – kotikisoissa Leijonien paras maalintekijä.

Aika paljon ehti tapahtua tuon turnauksen jälkeenkin. Isot odotusarvot olivat jossakin kohtaa rasite, etenkin Leijonissa.

– Nuorten pelaajien kohdalla ei ole odotuksia, joten odotukset täyttyvät aina. Jos taas Olli Jokinen otetaan kisoihin, odotukset ovat, että OJ:n pitää voittaa pistepörssi, ja kun niin ei käy, niin OJ:n kisat ovat aina pettymys, pitkäaikainen maajoukkueluotsi Hannu Aravirta ironisoi vuosia sitten Jääkiekkolehdessä.

Jokinen oli koko uransa selkeä kahden ensimmäisen ketjun pelaaja. Hänen paikkansa oli tuloksentekoyksiköissä eli puhtaasti hyökkäävän roolin kentällisissä. Vielä pitkän uransa takakaarteeseen sirklatessa hänellä oli karriäärin tuoman kypsymisestä huolimatta hankaluuksia pystyä piilottamaan harmitustaan, kun muut pääsivät pätemään.

Osittain tästä syystä Jokinen nähtiin uransa keskivaiheilla enemmän joukkuehengen purkutyöläisenä kuin muurarina.

Ensin edessä oli vuosikausia Saku Koivu, sitten tuli Mikko ja jossakin vaiheessa – perkele vie, molemmat veljekset. Kuvaava episodi koettiin Halifaxin MM-turnauksessa 2008, kun 37-vuotias Selänne puhkui poikamaista intoa  ja ilmoitti ottaneensa "jonotuslapun, jotta pääsisi kisoihin Sakun rinnalle". Arvonalennuksen kirpaisevan vaikutuksen noteerasivat ulkopuolisetkin.

Vuoden 2010 Vancouverin olympiaturnauksen jälkeen Jokista ei nähty Leijonissa neljään vuoteen. Paluu sinivalkeisiin oli Sotshissa 2014 komea. Paluupäätös kannatti. Jokinen kantoi suuren vastuun kakkossentterinä, pyöritti ylivoimaa, tappoi uhrautuvasti alivoimaa ja oli yksi joukkueen pelillisistä selkärangoista. 

Välierässä Ruotsia vastaan Jokinen laukoi ottelun avausmaalin. Veto painui Henrik Lundqvistin suojuksista verkkoon. Osuma oli päivänselvä, mutta erotuomarin oli pakko mennä puhelimeen levitettyään ensin kätensä.

Jokisen maali isompaa historiallista viitekehystä. Ruotsalaismedia ja eräs -pelaaja olivat hehkutelleet kahdeksan vuoden takaisilla Torino-muistoilla, kun juuri Lundqvist pelasti mailan varrellaan loppusekunneilla vedon, joka olisi vienyt Leijonat jatkoajalle.

"Muistatko Torinon?" olivat Lundqvistin ensimmäiset sanat Jokiselle, kun kuopiolainen tuli neljä vuotta myöhemmin seurakaveriksi New York Rangersiin.

Sotshissa oli Jokisen vuoro pyyhkiä pölyt historiankirjoista ja kääntää uusi sivu.

Sen hän teki myös muuten. Elämäntaparemontti tuotti takuuvarmasti rutkasti lisää työvuosia äärikuluttavan ammatin osaajalle. 

Uransa loppusuoralla Jokisesta kuoriutui – paitsi tiimipelaaja – myös pitkähiuksinen. Selitys sille löytyi lasten koulukavereista. He olivat pilkanneet Jokista kaljuksi. Niinpä Jokinen päätti näyttää ja kasvatti kunnon takapiiskan.

Ja vaikka arvostelijat olivat lapsia, se ei suinkaan ollut ensimmäinen – tuskin viimeinenkään – kerta, kun Jokinen näytti arvostelijoille.

Jokista on aina pidetty persoonallisuutena – sanan kaikissa merkityksissä. Ja pidetään yhä, vaikka peliura nyt onkin virallisesti takana.