Näkökulma: Miten Tappara selätti runkosarjan ongelmansa ja lunasti finaalipaikalla Liiga-ennätyksen?

Sebastian Revon tuuletusilme enteilee tulevaa. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto.

Tappara eteni finaaliin kukistamalla KalPan otteluvoitoin 4-2 ja TPS:n 4-0. Kuudes peräkkäinen finaalipaikka on Liiga-ennätys.

Näin vakuuttava marssi loppuotteluun oli pieni yllätys, sillä Tapparan otteet runkosarjassa olivat vaihtelevia. Peliä leimasi ailahtelevuus. Voidaan pitää jopa jonkinlaisena ihmeenä, että Tappara nosti niinkin paljon tasoaan, sen verran keskeneräistä peli kauden aikana oli.

Merkittävin syy pelin takkuamiseen kauden aikana oli päävalmentaja Jukka Rautakorven ajamat isot rakenteelliset muutokset pelitapaan. Rautakorpi haki peliin nopeutta, pystysuuntaisuutta, ameebamaisuutta, erilaisia variaatioita ja vaikeampaa luettavuutta.

Yksi kausi on kuitenkin lyhyt aika muuttaa pelitapaa radikaalisti. Kauden aikana peliin ei saatukaan vakuuttavaa toisteisuutta. Avauspeli tökki, keskialueen puolustaminen ja viisikon etäisyydet olivat kaukana ideaalista.

Pudotuspeleissä peli suorastaan taianomaisesti loksahti jengoilleen. Osittain Kirvesrinnat palasi vanhaan, mutta pelissä näkyi myös Rautakorven ajamia muutoselementtejä. Ehkä asian voisi muotoilla siten, että vaikka Tappara palasi osittain vanhaan, kokeilut runkosarjassa toivat pelitapaan olennaisia nopeamman pelin elementtejä.

Isossa kuvassa yksi sellainen, ainakin esteettisesti, oli maalin takaa lähtevien viivelähtöjen merkittävä väheneminen, lähes katoaminen. Se on asia, josta kiittää, lähes, koko jääkiekkoa seuraava kansakunta.

Mitä vähemmän maalin takana maataan, sitä enemmän se suurinta osaa katsojia miellyttää. Ja jo se teki ”ameebasta” kokeilun arvoista. On kunnioitettava Rautakorven halua muuttaa pelitapaa. Olisi ollut helppo jatkaa edellisten kausien hyväksi havaitulla sapluunalla.

Entä mitkä yksityiskohdat ja yksittäiset parannukset veivät Tapparan finaaleihin?

Dominik Hrachovina. Jos Hrachovinan runkosarjalle voi antaa arvosanan 4/5, pudotuspelin osalta se on 5/5. Viimeinen peli TPS:ää vastaan ei ollut täysosuma, mutta siinäkin Hrachovina torjui 35 kertaa vastustajan 23:a vastaan.

Puolustus. Tapparan kokoonpanossa oli runkosarjan vinkkelistä katsoen jonkinasteinen rakenteellinen ongelma. Puolustus oli ikään kuin ”liian hyvä”. Asian voi kääntää tai mieltää siten, että hyökkäykseen ei riittänyt riittävästi valuuttaa – ennen Haapalan paluuta Tapparasta puuttui käänteentekevä pelaaja.

Jopa järjettömän tasokkaan pakiston merkitys tuli kuitenkin nyt pudotuspeleissä selkeästi esille: siellä ei ole yhtään hasardia. Kaikki puolustajat ovat riittävän hyviä kiekollisesti, kaikki ovat riittävän hyviä luistelemaan, kaikki ovat riittävän hyviä puolustamaan. Tapparalle on vaikea tehdä maalia jo senkin vuoksi, että yksilöt ovat niin laadukkaita.

Pelin rytmitys. Tappara löysi peliinsä voittavan rytmin ja rakenteen. Se kykeni menestyksekkäästi sekä karvamaan, hidastamaan että vastaanottamaan, ja vaihtelemaan näitä elementtejä tarpeen mukaan. Tappara oli muuntautumiskykyisempi kuin vastustajansa KalPa ja TPS. Ja tarvittaessa Tappara kykeni myös säästämään energiavarojaan. Ehkä tämä oli sitä Rautakorven ameebamaisuutta.

Tappara kaivoi naftaliinista myös perustrappinsa kulmakivet ja KalPaa vastaan jopa norsukiekot. Olivatko nämä ratkaisut sitten rohkeita vai taantumuksellista tekoja? Ainakin ne olivat voittamisen kannalta oikeita ratkaisuja.

Pelin rakenne. Tapparan pelin rakenne oli kunnossa. Sen osoittavat Tapparalle ja sen vastustajalle tehdyt maalit. Tappara teki suorasta hyökkäyksestä tai riistosta 14 maalia, kun vastustaja teki niitä vain 4. Tapparalle ei tehty sarjoissa yhtään maalia riistoista. Se kertoo kurinalaisuudesta ja rakenteen toimivuudesta.

Tapparan ja sen vastustajien tekemät maalit tasakentällisin. Maalit voidaan yksinkertaistettuna jakaa syntyneiksi suorien hyökkäysten, päätypelien tai riistojen kautta. Suorat hyökkäykset lähtevät kontrolloidusti omalta puolustusalueelta, päätypelillä tarkoitetaan hyökkäysalueella tapahtuvaa kiekonsiirtelyä ja riisto käynnistää nopean vastahyökkäyksen.

Ylivoima. Tappara sai runkosarjan lopussa takunneen ylivoimansa kuntoon. Henrik Haapalan paluuta ei voi mitenkään yliarvioida. Haapala toi ylivoimaan riittävän taidon ja pelotteen. Myös Kristian Kuuselan ylivoimaesitys nousi uudelle tasolle Haapalan myötä – heidän kemiansa toimii. Myös Otso Rantakarin paluu ylivoimaan loukkaantumisen jälkeen oli merkittävä lisä.

Alivoiman luutiminen ja siniviivavedot. Tapparan alivoima vuosi KalPaa vastaan pahasti. KalPa teki peräti sarjassa peräti kahdeksan ylivoimamaalia. Erityisen tuhoisia olivat KalPan siniviivavedot. KalPa-sarjan neljännessä pelissä Tappara alkoi kuitenkin selvästi aktivoimaan alivoimaansa. Tappara ei varsinaisesti alkanut rynniä hanakammin vastustajan päälle, vaan aloitti työteliäämmän mailanhäirinnän, luutimisen, mailan heiluttamisen jäätä pitkin.

KalPa teki kahdeksasta ylivoimaalistaan peräti neljä siniviivalta. Voidaan toki kysyä, oliko se KalPan Mathew Maionen ansiota vai Tapparan alivoiman rakenteen huonoutta, mutta joka tapauksessa viimeistään se herätti Tapparan aktivoimaan alivoimaansa. Ja ainakin osittain sen vuoksi TPS teki Tapparaa vastaan ainoastaan yhden alivoimamaalin.

Tämänkaltaiset sarjan ja sarjojen keskellä tapahtuvat muutokset ovat olennainen osa pudotuspelejä. Esimerkiksi kauden 2013-14 pudotuspeleissä Tapparan Särkänniemi-ketjun (Jormakka-JM Järvinen-Palola) pyöritys loppui, kun sitä vastaan alettiin ryhmittyä eri tavalla. Myöhempinä vuosina Kärppien Lauri Marjamäki aktivoitti merkittävästi alivoimaansa, joka alensi olennaisesti Tapparan ylivoimatehokkuutta.

Onkin ilmeistä, että finaalivastustaja kykenee eliminoimaan Kuusela–Haapala-akselin sivuttaissyötön. Entä saako Tappara taas vastapainoksi Rantakarin siniviivavedon tuhovoiman takaisin?

Ykköskenttä. Tapparan nimellinen ykköskenttä (Kuusela-Järvinen-Záborský) osoittautui lopulta ykköskentäksi myös pelillisesti. Ykköskenttä on tehnyt eniten pisteitä ja päästänyt vähiten maaleja. Se puolustaa todella vakuuttavasti. Edelleen voi hieman ihmetellä sitä, miten samaan kenttään mahtuu kolme (nykyistä) pelintekijää, eikä lainkaan ”varsinaista” maalintekijää, mutta jos homma toimii, niin ulkopuolisten ihmettely on turhaa. 

Viimeinen peli osoitti ykköskentälle vahvan kilpailijan: (Repo-JM Järvinen-Peltola) teki yhteensä 9 tehopistettä ja piti oman päänsä puhtaana.