Näkökulma: Miksi Tapparan ulkomaalaisrulla pyörii vinosti?

Kun ulkomaalaishankinnat eivät osu, katse kannattaa kääntää suomalaisiin pelaajiin. Olisko Veli-Matti Savinaisen värvääminen samalla lailla tuloksekas ja järkevä siirto kuin Kristian Kuuselan paluumuutto viime kaudella? Viime kauden maalikuningas Savinainen paukutti kirvesrinnoille 30 runkosarjamaalia ja vielä viisi osumaa playoffeissa matkalla mestaruuteen. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Tampereen Tapparaa voi syystäkin kehua monesta asiasta, mutta viime kausien ulkomaalaishankinnat herättävät hämmennystä.

Kun tiedetään, miten tarkasti kirvesrinnoissa hoidetaan pienimmätkin valmennukselliset yksityiskohdat, pelaajarallia seuratessa on pakko kohottaa kulmiaan. Jääkkiekko-osaamiseen verrattuna vierastyöläisten värvääminen on kuin vääränkätisellä mailalla tuhertamista. 

Hankitaan miehiä, kun siihen on periaatteessa tarvetta ja käytännössä varaa. 

Mutta vaikka menestysorganisaatiossa rahaa onkin, onko moisessa järkeä? 

Tuorein maininta flopanneiden vierastyöläisten listalla on Curtis Hamilton. Kanadalaishyökkääjälle näytettiin Hakametsässä ovea vain viiden pelatun ottelun jälkeen. Ihan syystä, voi todeta.

Hamilton ja häntä ennen ulostettu Tyler Redenbach saivat yhdessä kasaan yhden vaivaisen tehopisteen.

Ei ihme, jos kaksikosta ei raapusteta isoa lukua kirvesrintojen seuraavaan historiateokseen. Eikä ihme, että seuran omaa juniorityön puolia pitävät kysyvät hämmästellen, miksi ihmeessä Tapparan kaltainen kultahautomo hankkii turistiosaston ulkomaalaisia kokoonpanonsa täytteeksi. Tai antaa heille roolin, jossa miehiä ei ole aiemmin totuttu näkemään.

Jatkokysymys on ilmeinen: onko mitään järkeä pyllistää pelaajakehitykselle, jättää pieneenkin rooliin valmiita Anton Levtchiä tai Otto Mäkistä hajaminuuteille ja hankkia 8–9 minuutin ruutuihin ukkoja, jotka ovat tottuneet tuplasti isompiin jääaikoihin?

*  *  *

Pelaajien otteita voi – ja pitää osata – arvioida muillakin kriteereillä kuin tehopisteillä, mutta Tapparan intomielisimmät kannattajatkaan tuskin keksivät monia perusteluja Hamiltonin, Redenbachin, Charles Lingletin, Raymond Sawadan, David Kolomatiksen tai Teddy DaCostan värväämisille.

He eivät ole olleet sen tason seppiä, että heitä ikävöitäisiin Hakametsän lehtereillä.

Entä pelaajat tai muu organisaatio? Mitä he ovat oppineet muutaman viikon värväyksiltä?
Työmoraalistaan tunnettu seura ei tarvitse vierastyöläisiä näyttämään esimerkkiä siitä, miten maailmalla ymmärretään sanapari Work Ethic. Se puoli hoituu seuratradition mukaisesti oman väen voimin.

Tapparan osalta kiinnostava kysymys on, kuka pelaajia hankkii. Kenen on lopullinen vastuu? Vastausta on vaikeampi sanoa. 

Silloin kun Jari Kekäläinen oli työssä mukana, linja oli selkeämpi kuin nykyään. Rautakorven, Tapolan ja taustalla paimentavan Mikko Leinosen trion työnjaossa näyttäisi olevan vielä hiomisen varaa.

Päävalmentaja, urheilu- ja kehitysjohtaja sekä toimitusjohtaja vastaavat yhdessä eri sidosryhmilleen – niin kuin nykyään maksajia eli leikin rahoittajia on tapana kutsua  – siitä, että kaikessa tekemisessä on selkeä punainen lanka.  

*  *  *

Toki onnistumisiakin on nähty. Tarjottujen pelaajien listoilta on löytynyt Nick Bailenin ja härkämäisen Josh Greenin kaltaisia kultakimpaleita. Myös Nick Plastino oli ok, eikä Dominik Hrachovinaa voi olla kehumatta – vaikka hänen pelaajapolkunsa ei olekaan perinteinen ulkomaalaisvahvistuksen tie.

Kirvesrinnoilla on ollut yksi suunta, josta hankinnat ovat viime vuosina osuneet hyvällä prosentilla.
Norjalainen Alexander Bonsaksen liittyi ryhmään kesken kauden 2014–15 ja oli tärkeä lenkki kahdella seuraavalla kaudella, kun Jussi Tapola kirkasti hopeat kullaksi. Maanmies Martin Røymark hankittiin alunperinkin alaketjujen ammattimieheksi. Ja sitä hän myös oli. 

Toisaalta Røymarkin viime kauden kahdeksan maalia eivät varsinaiseti kalpene Tomas Zaborskyn toistaiseksi takomien kuuden kihauksen rinnalla.

Myös pienemmän ruudun roolituksissa on osuttu kohdilleen. Ässien ykkössentterinä loistanut Stephen Dixon sai KHL-koukkauksensa jälkeen kirvesrinnoissa tyystin toisenlaisen roolin kuin Porissa. Sidney Crosbyn nuoruudenkaveri hoiti nelosketjun taklaaja-laiturin ruutunsa rouheasti.

*  *  *

Ulkomaalaispelaajien hankkiminen on aina arpapeliä, mutta osa seuroista pyörittää rullaansa niin, että voittavia yhdistelmiä tulee säännöllisesti. 

Nyt agenttitoimistojen tarjonnasta on löydetty jatkuvalla syötöllä nimiä, jotka eivät ole Euroopassa pelatessaan osoittaneet erityisen suurta joukkuepelaajan sielua. Silti heidät on lähtökohtaisesti hankittu paikkaamaan jotakin. Niin... mitä tai ketä? Redenbach alkukauden sivussa ollutta Jan-Mikael Järvistä ja ja Hamilton Poriin palannutta Jarno Kärkeä. 

SaiPaan siirtynyt Hamilton ei ollut millään lailla vaativan Rautakorven ajatusmaailman mukainen värväys, Work Ethic -äijän prototyyppi. Paperilla oli ainekset isoon rooliin, kaukalossa tarjolla oli jämäminuutteja.

Vaikka sopimuksiin olisi kirjattu monenmoisia pykäliä, lennättäminen, majoittaminen ja muu vekslaaminen ei ole ilmaista.

Kaiken kukkuraksi arpa oli jo valmiiksi puoliksi raaputettu. Hamilton kärvisteli alkukauden pelaamatta vailla seuraa ja edusti sitten joulun jälkeen Team Canadaa Sveitsin Davosissa pelatussa Spengler Cupissa. Ei ihme, että neljän pelin tuntumalla aikaansaatu visiitti jäi viiteen kamppailuun.

*  *  *

Kevättä kohden edetessä ja playoff-toiveita ajatellessa yksi keskeisen oleellinen kysymys on ryhmädynamiikka.

Jos hierarkia kellautetaan uusiksi kesken kauden, ja paikat laitetaan niin sanotusti avoimeen hakuun, hämmennys on varma.

Kyse on vähän samankaltaisesta manööveristä kuin pelitavan uusimisesta kesken kauden. Toki niin voi tehdä, mutta ei ole syytä ihmetellä, jos vain osa joukkueesta sopeutuu tilanteeseen, ja valtaosa pelaajista on vekslailun jälkeen sormi suussa.

Muutokset ottavat yleensä aikaa. Viime kaudella värvätty Blake Parlett pelasi alusta asti kelvollisesti, vaikka vetikin runkosarjapelit kiikareilla. Kärsivällisyys kannatti. Pudotuspeleissä jämerä nikkari nakutti viisi tärkeää maalia...

Jos tarvitaan syvyyttä ja koetaan, että tarvitaan enemmän haalarimentaliteettia, luulisi että sellaisia pelaajia löytyi. Eurosarjat ovat pullollaan uutta seuraa etsiviä pro-pelaajia, jotka olisivat valmiit vetämään elämänsä jääkiekkoa pienessä roolissa. Silloin myöskään joukkueen ryhmädynamiikka ei menisi kokonaan uusiksi.

Mutta miksi hankkia ykkössolisti taustalaulajaksi?

Kärkiäijän pitää olla kärkiäijä, lunastaa joukkueessa se aseman ja tehdä se tavalla, jotta kaikki ymmärtävät oman roolinsa uuden miehen ilmestymisen jälkeen. Se nopeuttaa uudelleen ryhmäytymistä.

*  *  *

Innokkaimmat uskovat Hamiltonin ulostamisen tehneen tilaa Veli-Matti Savinaisen kotiinpaluulle.

Kova-asenteinen leijonalaituri yrittää nyt toisen kerran rakentaa KHL-karriääriään Siperian pakkasen puremilla aroilla. Peliaikaa on ja pisteitä on tullut kelvollisesti, mutta umpisurkeassa joukkueessa miinuslukema (–21) on likimain samaa luokkaa kuin Google-haun perusteella Hanti-Mansijskissa. Lukema oli rapsakka –37 tänään kello 16.

Savinainen voitti viime kaudella SM-liigan maalikuninkuuden 30 osumallaan ja on vahvasti tyrkyllä Lauri Marjamäen ja vanhan tutun käskijänsä Jussi Tapolan tänään julkistettavaan olympiamiehistöön.

Statukseltaan Savinainen olisi Top 4 -laituri samalla lailla kuin Kristian Kuusela viime kaudella. Tutunkaan miehen pestaamien ei olisi riskitöntä, mutta ryhmäytyminen ja sisäinen dynamiikka kestäisi paluumuuttajan hankkimisen paremmin kuin KHL:stä lähiaikoina ulos tuutattavien pohjois-amerikkalaisten värväämisen. 

Idän ihmeliigasta ei siirrytä Suomeen pikkurahalla. Jos ajatellaan, että Parlettiin hintalappu viime kauden kolmelta kuukaudelta oli noin 80 000 euroa, tiedetään taso. Sitä luokkaa pelaajien hintataso on, kun he liikkuvat läntisiin sarjoihin KHL:stä. Toki kolmenumeroisiakin pyyntöjä on parilta-kolmelta kuukaudelta pyydetty.

Toki Tapparalla on varaa. Tämän vuosikymmenen dynastialla on varaa kokeilla ja erehtyä. Pikkuseuralla ei sitä mahdollisuutta ole, mutta Leinosen tarkan taloudenpidon – ja pidennetyn siirtoajan – ansiosta Tampereen ykkösseura voi halutessaaan hankkia vielä vaikka pari pätkätyöläistä.

Mutta... Silti – tai juuri siksi – pitää muistaa, ettei liigakiekkoilu ole vain managerointipeliä.

Se on myös uhrautumista yhteisen hyvän eteen, jossa joukkueen pelaajien on lyötävä oma egonsa taka-alalle ja alettava uhrautua joukkueen puolesta.

Siksi pelaajabudjetin eurosummien sijaan on syytä olla hyvin herkkä sille, minkä tyyppistä persoonaa ja millaiseen rooliin oranssihousujen leirissä seuraavaksi hankitaan.

//Edit: Korjattu 2014–15 päävalmentaja, joka oli Tapola, ei Rautakorpi.