NÄKÖKULMA: KalPan kausi oli todellinen sensaatio - Mutta uskotko jääkiekkojumaliin?

Dominik Hrachovina pomppaa ilmaan, mestaruus on ratkennut. Niiralan montun keltaisen meren laineet hiipuvat liplatukseksi. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Palataanpa viime syksyyn. Kaikissa ennakkoarvioissa KalPa sijoitettiin korkeintaan sääliplayoff-joukkueeksi. Moni - esimerkiksi tämän kolumnin kirjoittaja - oli sitä mieltä, että KalPa jää kympin sakistakin ulos. Optimistisin taisi olla paikallinen Savon Sanomat, joka arvioi KalPan kahdeksanneksi.

Elo-syyskuun vaihteessa olemassa olleiden tietojen valossa arviot olivat täysin perusteltuja. KalPa oli ollut edelliskeväänä runkosarjan kahdeksas ja lähtenyt kesälomille pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella Pelicansin käsittelyssä. Paperilla joukkue ei siitä juuri vahvistunut, mutta sisäisesti kuitenkin. Runkopelaajista kapteeni, alakerran isäntä Mikko Jokela sekä joukkueen tehokkain pelaaja Mikael Ruohomaa vaihtoivat maisemaa. Vastaavia vahvistuksia KalPa ei tilalle saanut.

Mutta sen peli kehittyi. Kiekkokontrolli säilyi, mutta joukkue ajoi entistä päättäväisemmin ja rohkeammin maalille, maalinteon tukitoimet saatiin kuntoon. Se kesti fyysistä peliä paremmin, antoi takaisinkin. Mielikuva näppärästi neppailevista, mutta kulmissa pyörivistä mikkihiiristä rapistui heti kättelyssä.

Jos KalPa oli aiemmin pitänyt kiekkoa minimoidakseen riskit, nyt se piti sitä voittaakseen. Vauhti kiihtyi, joukkue löi pöytään erään liigahistorian kovimmista sensaatioista. Se löi totaalisesti ällikällä kaikki ulkopuoliset, yllätti itsensäkin.

Joten käsi pystyyn virheen merkiksi. Noin!

Otetaan mukaan jääkiekkojumalat, nuo mystiset henkiolennot, joita kukaan ei ole nähnyt...

Hävityn kuudennen finaalin jälkeen Niiralan montussa vaelsi luonnollisesti pettyneitä kilpinuttuja, mutta täysin maansa myyneitä he eivät olleet. Jokainen pelaaja tiesi, että he olivat ulosmitanneet itsestään ihan kaiken.

Miksi KalPa ei sitten kuitenkaan voittanut mestaruutta? Ei, vaikka se ennätti johtaa finaalisarjaa jo 2-0 ja oli maanantain neljättä ottelua lukuun ottamatta ainakin jollain tavalla voitossa kiinni jokaisessa muussa kamppailussa.

No, todellinen syy on tietysti Tapparan selkäydinpelitapa, ajoittain suorastaan jyskyttävä konemaisuus, jota se toteuttaa äärimmäisen laadukkaasti ja laadukkaan pelaajamateriaalin turvin. Tällä tavoin se on ollut finaaleissa viisi kevättä peräkkäin. Järjettömän kova suoritus.

Niin, viisi kevättä putkeen finaaleissa. Se kertoo myös sen, että kokemusta on mieletön määrä.

Kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla.

Mutta leikitäänpä silti pieni ajatus- ja kuvitteluleikki. Otetaan mukaan jääkiekkojumalat, nuo mystiset henkiolennot, joita kukaan ei ole nähnyt...

He has no dignity, hockey gods will get him, totesi muuan ystäväni ja kollegani takavuosina eräästä sittemmin mestaruuden voittaneesta valmentajasta, jota hän ei oikein tuntunut arvostavan. Aidolla Pohjois-Amerikassa oppimallaan tavalla.

Joten...

Toisen finaalin jälkeen entinen KalPan pelien paikallisradioselostaja, suuri kilpisydän Mikko Juntunen osoitti todeksi sanonnan "kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla". Veli-Matti Savinainen pirstoi mailansa pelin päätyttyä ja Juntunen väitti Savinaisen työvälineen lavan osuneen häntä selkään "kuin miekaniskun".

Savossa keuli. Täysin ulkopuolinen henkilö yritti myötävaikuttaa runkosarjan parhaan maalintekijän pelikieltoon. Itse pelikielto annettiin toki ihan pykälien mukaisesti, niitä kirjaimelleen noudattaen. Mutta Juntusen värikynää ei olisi tässä tarvittu.

Ehkä tämä oli ensimmäinen asia, jota jääkiekkojumalat katsoivat kieroon.

Miltä tuntui tuhota Modo?

Tapparan leirissä sitä ainakin katsottiin kieroon ja joukkue sai siitä ison virtapiikin voittaen tapauksen jälkeen neljä ottelua putkeen ja niin muodoin mestaruuden.

Neljättä finaalia ennen Niiralan katsomoon oli ripustettu lakana, jossa ilkuttiin Tappara-pakki Otso Rantakarin viime kevään kiekonmenetykselle jatkoajalla SHL:n karsinnoissa. Se menetys lähetti perinteikkään Modon allsvenskaniin.

"Miltä tuntui tuhota Modo", Rantakarille naljailtiin.

Vastustajan psyykkaaminen on toki fanien oikeus, jopa velvollisuus, mutta vuoden takaisista asioista huutelu on pelkästään lapsellista ja asiaankuulumatonta.

Ehkä tämä oli toinen asia, jota jääkiekkojumalat katsoivat kieroon.

Ehkä jääkiekkojumalat olivat ratkaisunsa tehneet.

KalPan päävalmentaja Pekka Virta on toki pelitavallinen uranuurtaja SM-liigassa, mutta Suomi-lätkän tyyliniekkojen top kymppiin hän ei kiekkopersoonana parhaalla tahdollakaan kuulu. Tämä on tietysti toisarvoinen seikka, kun tehdään tulosta, mutta dignity on asia, jota nämä kuvitteelliset jääkiekkojumalamme kuulemma arvostavat. (Ja ei, aiemmin mainittu tyyli ei tässä nyt liity mitenkään pukeutumiseen.)

Ehkä tämä oli kolmas asia, jota jääkiekkojumalat katsoivat kieroon.

Siispä Juhani Jasu nappasi kiekon haltuunsa korkealla mailalla ja toimitti sen KalPan rysään. 2-1 jäi voittomaaliksi. Loppuhetkillä, KalPan hirvittävän rynnistyksen aikana, Joonas Lyytinen laukoi tolppaan. Tasoitus jäi korkeintaan senttien päähän.

Ehkä jääkiekkojumalat olivat ratkaisunsa tehneet.

Ottelun tuomaristo vastaanotti finaalin muistomitalinsa vihellyskonsertin keskellä ja niskaan satoi katsomoon jaettuja pahviläpsyttimiä. Ei ole hyvä homma tämäkään. Eivät läpsyttimet, joita kyllä on lähes jokaisessa liigahallissa, eikä varsinkaan niiden nakkeleminen tuomareiden niskaan.

Vielä ei ollut aika.

Ehkä jääkiekkojumalat katsoivat toisiaan, nyökyttelivät ja löivät hillityt "kiekkokivet".

Vielä ei ollut aika. Ei, vaikka Niiralan montun uumenissa pettymystään sulatteli kopillinen äärimmäisen hienoja jääkiekkoilijoita. Tällä kertaa he jäivät ilman sitä suurinta palkintoa.

Kenties sen aika tulee vielä. Kenties suuren suomalaisen jääkiekkosoturin Sami Kapasen johdolla. Hän ottaa ohjat jatkossa.

Siitä dignitysta homma ei ainakaan jää kiinni.