Mestiksen Malkin

 

Ilonpilkahdukset TPS:n ympärillä ovat olleet vähissä tällä kaudella. Yksi sellainen liittyi joukkueen mukaan viime perjantaina.

Lukkokasvatti Ville-Vesa Vainiola tuli pikahälytyksellä Lempäälästä TPS:n leiriin. Hän otti paikkansa joukkueessa heti ensimmäisessä pelissä Pelicansia vastaan.

Yhteispeli varsinkin Mikko Rantasen kanssa lähti toimimaan saman tien. Aivan kuin he olisivat jauhaneet ylivoimaa kahdestaan vuositolkulla.

Vainiola saa nyt erinomaisen näyttöpaikan TPS:ssä loppukauden ajan. Jos hän saa sopparin Tepsiin ensi kaudeksi, se olisi onnellinen käänne hänen urallaan.

 

Sitä paikkaa on metsästetty kauan. Vainiola on oivallinen esimerkki pelaajasta, joka on pyörinyt vuosikausia Mestiksen ja Liigan rajapinnassa.

Mestiksessä Vainiola oli varsinkin TuTon paidassa täysin pitelemätön. Ei numerolla 11 pelannut sentteri turhaan saanut lempinimeä "Mestiksen Malkin".

Mikä sitten on estänyt Vainiolan läpimurron korkeimmalla sarjatasolla?

Nuorempana Lukossa Vainiola oli vielä fyysisesti raakile, eikä hän ole luontaisesti mikään polkukone. Se jarrutti läpilyöntiä.

Hän ei ollut kuitenkaan taidoiltaan niin ylivertainen, että paikkaa olisi löytynyt ykkös-kakkosketjuissa keskeneräisemmälläkin fysiikalla.

Vainiola on pelintekijäsentteri, taitava syöttäjä ja fiksu pelaaja, jonka pitää päästä tekemisiin kiekon kanssa. Hänestä ei juuri ole hyötyä nelosketjun karvaajana.

Ammattilaiskiekkoilussa on paljon kyse oikeasta ajoituksesta. Jos taitekohdassa olevalle pelaajalle löytyy oikea rooli ja valmentaja, ura ottaa nopeasti liekkiä alleen.

Ei ole kysymys siitä, etteikö Vainiola olisi taidoiltaan liigatasoa. Siinä sarjassa pelaa kymmeniä ja taas kymmeniä pelaajia, joiden perustaidot jääkiekossa ovat huonompia.

Iso osa liigajoukkueista haluaa menestyä saman tien. Esimerkiksi Lukko. Ei heillä ole aikaa ottaa ylivoimaketjun sentteriksi harjoittelijoita ja keskeneräisiä pelaajia. Sen sai havaita esimerkiksi Henrik Koivisto. Tulosta on tultava heti ja keväällä mestaruus.

 

Kun nuori pelaaja joutuu pitkään hakemaan paikkaansa liigatasolle, itseluottamus joutuu koetukselle. Sitä voi joutua etsimään vuositolkulla.

Eero Elo ja Olli Palola joutuivat statistin rooliin Rauli Uraman ajan Lukossa. Ehkä he eivät vielä ansainneet isoa roolia, tai sitten heidän potentiaaliaan ei vaan huomattu tarpeeksi – todennäköisesti asialla on molemmat puolet.

Elo ja Palola olivat henkisesti riittävän vahvoja, eivätkä he lannistuneet. Nyt Elo iskee maaleja Ässissä ja Palola Tapparassa.

Samaa henkistä vahvuutta on kaivattu Vainiolalta. Hän täyttää seuraavaksi 30 vuotta, joten tuskin uusi kierros Mestiksessä enää kiinnostaa.

Jos ja kun liigaura kunnolla vielä aukeaa, se on sitkeän työn ja kärsivällisyyden coctail. Ja sellaista pitää aina kunnioittaa, oli elämänalue mikä tahansa.

 

PS. Vainiolan haastattelu tiistain Länsi-Suomen printtilehdessä.