Mestariehdokas

Jääkiekkoihmiset voi jakaa kahteen eri kastin sen perusteella miten he suhtautuvat mestaruuden voittamiseen.

Toinen porukka valahtaa kalpeaksi, kun sivuluiseessakin kuuluu sana "kultamitali". Sympaattinen hermosto aktivoituu, syke nousee, hengitys tihenee ja ruuansulatuselimistö menee tukkoon. Iskee paniikki, pelko siitä, että lähituleisuudessa joudun kaivamaan itsestäni kaiken irti. Pystynkö siihen? Mokaanko itseni?

Sitten on se jengi, joka suhtautuu mestaruuteen kuin sateenkaaren päässä odottavaan aarteeseen. Kun telkkarissa tai lehdessä vilahtaakin Kanada-maljan kuva, pelaajan tai koutsin silmäkulmassa välähtää tiikerinsilmä. Tuon minä haluan. Mestaruus ja kulta ovat eteenpäin ajavia voimia, jotka antavat energiaa siihen puuduttavaltakin tuntuvaan hevosenkenkäkuvioon tai päivän toisen treenin jälkeiseen venyttelyyn.

Ilmassa on sellaista henkeä, että nyky-Lukossa on enemmän tätä jälkimmäistä sakkia.

Ennen Risto Dufvan tuloa mestaruudesta puhuminen oli Lukossa melkein tabu, jota pyrittiin välttämään viimeiseen asti. Kunhan tässä nyt pienessä kalastajakylässä yritetään hengissä selvitä. Kunnyvaaeimittäsattuis.

Dufva on saanut iskostettua koko organisaatioon raikkaamman ajattelutavan. Mestaruus on tavoite, mutta jääkiekkotoiminnassa on muitakin arvoja. Dufva on tiivistänyt oivallisesti sen mistä jääkiekossa on kyse: se on rajua taistelua voitoista, mutta samalla sirkushuvia ja leikkiä.

Sikäli johtomiesten arka suhtautuminen koviin tavoitteisiin oli ymmärrettävää, ettei Lukolla vielä 5-10 vuotta sitten ollut läheskään yhtä hyviä joukkueita kasassa kuin nyt. Toiveet olivat aina ennen kautta korkealla, mutta realismi puski vasten kasvoja kauden edetessä.

Lukkoa on nostettu kärkijoukkueiden joukkoon kauden alla. Laitan vielä pykälän kovemmaksi: Lukolla on materiaaliltaan Liigan paras. 

Lukon joukkue on nasevimmin roolitettu koko sarjassa: kaksi tuloksentekoketjua ja kaksi pihviketjua.

Antti Jaatisen peluuttaminen kolmosparissa voi tuntua oudolta, mutta hän on yksi osoitus miten tärkeää oikeiden palasten sijoittaminen on nykyiselle valmennukselle. Jaatinen ottaa kiekon rännistä, antaa vastataklauksen, luistelee pari potkua, antaa helpon syötön lapaan ja luistelee vaihtoon. Sen jälkeen tähdet nousevat esiin.

Ryan Zapolski osoitti viime kaudella, että hän voi olla sarjan paras maalivahti. Janne Niskala ja Mikko Kousa ovat tehoduo ylivoimalla ja muutenkin kiekollisen pelin dominaattoreita.

Ville Vahalahti voitti viime kaudella pistepörssin, mutta tänä vuonna taustalla on entistä enemmän apuja. Mikä estää Janne Lahtea olemasta se sama snaipperi, joka iski Jokereissa kaudella 2010-11 peräti 37 luukkua.

Ville Niemisen, Jonne Virtasen ja Olavi Vauhkosen seurassa on varmasti hauska väritellä pelin jälkeen, mutta kaukalossa vastustajalla on heidän kanssaan harvinaisen epämiellyttävää.

Nyt on aika tunnustaa realismi. Raumalle ei saada ikinä kasattua parempaa joukkuetta kuin nykyinen. Seuraavaksi Koskisen Masan pitäisi alkaa kaivaa pukukoppiin nimikylttiä Sidney Crosbylle ja Drew Doughtylle.

Mestaruuden voittaminen voi olla viime kädessä yhdestä finaalin seiskapelin pompusta tai ykkösmaalivahdin loukkaantumisesta kiinni. Sille ei sitten mitään voi. Joka tapauksessa Raumalla on nyt sellainen tiimi, jolta aikuisten oikeasti voi odottaa kirkkainta mitalia.

Hyvää kautta, ei mitään paineita (ja tähän hymiö jos sellaista olisi soveliasta käyttää).