"Kuus mestaruut, hei!" – Hannu Jortikan nousu ja uho

Turun Palloseuran jääkiekkohistoria on pitkä ja monipolvinen. Silti SM-liigan historian menestyneimmän seuran suurimman yksittäisen menestystarinan voi tiivistää kolmeen sanaan: ”Kuus mestaruut, hei!”

TPS muistaa Hannu Jortikan 60-vuotispäivää perjantain Sport-ottelun pienimuotoisin juhlallisuuksin. ”Jortsun” tarinassa riittäisi muisteltavaa paljon lyhyttä videokoostetta pidemmälle – pelkästään lentävistä lausahduksista saisi erän mittaisen ilotulituksen.

Kukaan ei välttämättä muistaa ”Jortsun” numeroa Jääkiekkoleijonana, mutta kultaisessa pikkutakissa ja ennen kaikkea hänen saavutuksissaan riittää kerrattavaa enemmän kuin kenelläkään muulla suomalaisvalmentajalla.

Jortikan pelaajaura on ymmärrettävästi jäänyt hänen valmennusmeriittiensä varjoon, vaikka silläkin on merkittävä osansa tarinassa. Lahjakas puolustaja debytoi TPS:n edustusmiehistössä 16-vuotiaana syksyllä 1972. Hän oli mukana juhlimassa SM-liigan ensimmäistä mestaruutta keväällä 1976, mutta polvivaivat sotkivat uraa, joka päättyi vuosikymmenen taitteen jälkeen Hämeenlinnassa.

Pelaajauran aikana kylvettiin kuitenkin suuruuden siemenet: Jortikkaa valmensivat TPS:ssä kovan linjan miehet Matias Helenius ja Raimo Määttänen. Rääväsuiselta Heleniukselta särmikäs nuorukainen sai eväitä sanan säilän heiluttamiseen ja Määttäseltä mallin ammattimaiseen vaatimustasoon. Tämän kaksikon hän on itsekin nostanut oppi-isikseen, Määttänen jopa ohjasi Jortikan valmentamisen pariin pelien päättyessä.

Vajaiksi jääneistä pelivuosista jäi nälkää valmentaa, mutta ovet eivät kotikylällä auenneet helposti kunnianhimoiselle rakennusmestarille – Jortikka oli jo pelaajana ehtinyt luoda maineen, joka ei kaikkia miellyttänyt. Niinpä nuoren valmentajan oli haettava kannuksensa toisaalta.

Valmentajauransa aluksi Jortikka hankki lempinimen ”Midas”, mukaillen tarujen kuningasta, jonka kosketus muutti kaiken kullaksi. Kolmen vuoden sisään hän valmensi Kärppien A-nuoret Suomen mestaruuteen, johdatti muiden hylkimässä pestissä nuorten maajoukkueen MM-kultaan ja oli mukana historiallisen Calgaryn olympiahopean voittaneen A-maajoukkueen valmennusryhmässä. Siinä sivussa hän nosti HPK:n SM-liigaan.

Näillä näytöillä hän palasi kotikulmilleen ja sai keväällä 1988 käsiinsä vaikeimman mahdollisen tehtävän tuon ajan kotimaisessa jääkiekossa: Vuosikymmenen ajan tyhjää kauhonut TPS oli pakko palauttaa menestyskantaan.

Tässä yrityksessä oli parikin turkulaisikonia epäonnistunut ennen Jortikkaa, ja hänenkin tähtäimekseen asetettiin kolmevuotisprojekti, jonka oli määrä huipentua juhliin viimeistään tulevassa Turkuhallissa. Oppi-isiltään ja viimeistään Pentti Matikaisen opissa oli kuitenkin jo omaksunut tinkimättömyyden niin tavoitteenasettelussa kuin työnteossakin.

Jortikka toi Turkuun uuden ajan. Hän vaati ja sai uusia nimekkäitä pelaajia, ajan hermolla olevana nuorena valmentajana hän osasi poimia ryhmäänsä myös huipputason nuoria lupauksia. Markkoja paloi, mutta Jortsu antoi niin seurajohdolle kuin hyväpalkkaisille pelaajillekin vastinetta koko rahalla: hän nosti vaatimustason aivan uusiin lukemiin. Tyylipisteitä ei jaettu, kun joukkuetta johdettiin kovalla kädellä, mutta tulokset sulkivat kaikki suut.

TPS alkoi voittaa, halli oli täynnä ja pelaajat näyttivät lopulta hyviltä. Kupittaan jäähallissa kuumimmat katsomopaikat olivat kotijoukkueen pelaaja-aition takana, kuuloetäisyydellä Jortikan yksisuuntaisesta viestinnästä. TPS marssi keväällä 1989 Kupittaalla mestaruuteen, jota kokeneempi turkulainen kiekkoyleisö muistelee yhä liikutuksen vallassa. Päävalmentaja Jortikka oli 32-vuotias. Tämäkin olisi jo riittänyt onnistumiseksi, mutta Jortikka kiristi ruuvia entisestään ja joukkue toisti tempun seuraavana keväänä.

Palloseuran valtakautta edeltänyttä Tapparan kolmea perättäistä mestaruutta oli pidetty ylittämättömänä saavutuksena, mutta Jortikan joukkojen pysäytettyä Rauno Korven voittokulun ensimmäisellä kaudellaan mustavalkoiset toistivat saman tempun. Triplakultaa juhlittiin upouudessa Turkuhallissa keväällä 1991. Midaksen kosketus oli totta, mutta tarujen kuninkaallekin se koitui kohtalokkaaksi.

Jortikka oli alusta asti paitsi piiskannut pelaajiaan joukkueen sisällä, myös pitänyt kuria varsin julkisesti. Päävalmentaja teki harvinaisen selväksi, ettei häntä kiinnostanut tippaakaan, mitä pelaajat asioista ajattelivat. Tarpeen tullen hän veti paikallislehti äänitorvenaan kölin alta joko yksittäisen pelaajan tai koko ”virkamieskiekkoiluun” syyllistyneen ”vuoriherrojen” rivistön.

Tyyli oli kuluttava valmentajalle, pelaajille jo koko organisaatiolle. Joukkueen uudistumisen ollessa hidasta ongelmat kärjistyivät vääjäämättä väsähtäneen Jortikan neljännellä kaudella, joka päättyi shokkitappioon HIFK:lle kevään puolivälierissä. Jortikka ilmoitti välittömästi vaihtavansa maisemaa. TPS siirtyi Vladimir Jursinovin aikaan, eikä pienen tovin kuluttua juuri kukaan kuvitellut Midaksen valtakauden enää palaavan.

Noina vuosina Hannu Jortikka sinetöi maineensa, mutta ankaralla vaatimisellaan hän nosti myös lukuisia pelaajia legendatasolle, tosin raatojakin jäi matkan varrelle. Vielä kauaskantoisempaa oli se, että Jortsun petaaman menestyksen ja sen tuoman ilmapiirin johdolla syntyi väkevä mustavalkoinen ylimielisyys, jolle riitti seurassa ja sen ympärillä jopa katetta pitkään.

Seuraavina vuosina mestarivalmentaja sai huomata olevansa profeetta lähinnä omalla maallaan. Menestyksenkäryinen pesti HPK:n peräsimessä päättyi kesken pudotuspelin Jortikan tulevan valmennussopimuksen vuodettua julkisuuteen. Hän lähtikin Berniin, mutta sekä vierailu Sveitsissä että pyrähdykset Malmössä jäivät lyhyiksi. Tulosta ei tullut, silti näissäkin kiekkokaupungeissa äänekäs valmentajapersoona muistetaan taatusti vieläkin.

Aika näytti kenties ajavan ohi rakennusmestarin, kun uudenlaiset valmennusopit nousivat pinnalle ja Turussakin Vladimir Jursinov paisutti Palloseuran menestyspöhöä alati uljaammaksi. Mutta kun ”Jursin” koneisto alkoi yskiä edeltäjänsä tavoin, TPS-johto kutsui tutun luottomiehen takaisin palvelukseen.

TPS lähti syksyllä 1998 liigaan maltillisin odotuksin, kukaan tuskin povasi sitä mitä tuleman piti. Jortikan resepti oli jälkikäteen katsoen hämmästyttävän samanlainen kuin vuosikymmentä aikaisemmin: hän sai nimekkään miehistön ja piiskasi sitä säälimättömästi eteenpäin – Jortikan ja puheenjohtaja Hannu Ansaksen kovalla kädellä hallitsema ”Hannujen valtakunta” eli kirkkainta kukoistustaan.

Jortikan toisen tulemisen ensimmäisellä kaudella TPS nousi altavastaajan asemasta ja pysäytti HIFK:n orastavan dynastian heti alkuunsa viemällä mestaruuden keväällä 1999. Monella tapaa ikimuistoinen finaalisarja kuvasti Jortikan ja hänen valmentamiensa joukkueiden vahvuutta täydellisesti: tiukan paikan tullen vain voittaminen merkitsee, lähes keinoja kaihtamatta. HIFK raahasi turkulaiset synkkiin ja likaisiin vesiin, mutta TPS:n kantti osoittautui kivikovaksi.

Aikojen muututtua Jortsu joutui mukautumaan siihen, että liigatason koville pelimiehille TPS:kin oli menestyksen myötä usein vain välietappi. Rahaa ja vakuuttavia paikkaajia kuitenkin riitti vielä ja toinen perättäinen mestaruus heltisi viime vuosikymmenien ylivoimaisimmalla liigaryhmällä. Vaikka vaihtuvuus mestariryhmissä oli kasvanut, Jortikan malli vaati jälleen veroaan. TPS raapi keväällä 2001 kasaan toisen triplakultaputkensa, mestaruus oli luultavasti huippuvalmentajan uran vaativin onnistuminen.

Seurakolossi oli jo ajautumassa sivuraiteelle ja talouskin sakkasi. Jortikka taas oli viisastunut edellisestä TPS-seikkailustaan ja jättäytyi kolmevuotisen sopimuksen päätteeksi pois penkin takaa. Syrjään hän ei silti jäänyt, vaan toimiston puolella odotti mestarivalmentajalle räätälöity epämääräinen TPS:n kehitysjohtajan tontti. Ne vuodet eivät olleet kunniaksi sen enempää Jortikalle kuin Palloseurallekaan, jälki oli rumaa kaukalossa ja kabineteissa.

Silti vielä kerran Artukaisten aivoriihi halusi kokeilla vanhaa taikaa. Hannu Jortikka palasi TPS:n päävalmentajaksi kaudeksi 2005–2006, mutta huiman menestyksen vuodet olivat enää etäinen muisto. Hannukaan ei ollut aivan entisensä, mutta etenkin maailma hänen ympärillään oli täysin toisenlainen.

TPS ei organisaationa voinut hyvin ja entisten rahavirtojen tilalla oli tyhjyyttään kumiseva kassa. Jortikka joutui lupauksista ja omista odotuksistaan huolimatta matkaan tylysti leikatulla pelaajabudjetilla ja pussillisella vanhoja keinoja, jotka eivät enää toimineet. Ehkä nuoruuden kunnianhimo, tiedonjano ja perehtyneisyys olivat vuosien varrella jääneet muiden asioiden jalkoihin. Jortikka oli väärä mies väärässä paikassa.

Siinä missä seura olisi tarvinnut saneerausta, tuoreita kasvoja ja uutta rohkeutta, se sai väsähtäneen ja kuukausi kuukaudelta ahdistuneemman johtohahmon. Kun peli yski oman osansa saivat kaikki tulilinjalle sattuvat, yhä useammin myös toimittajat. Se toisaalta kuvasi koko seuran henkistä tilaa hyvin – ja jälki oli sen mukaista. TPS:n ja Jortikan yhteinen taival päättyi myrskyisissä merkeissä keväällä 2007. Jortsu lähti Espanjaan, Palloseura tasapainoili konkurssin partaalla. Kummankin loisto oli hiipunut.

Ennen ja jälkeen viimeisen TPS-pestinsä Jortikka teki sen, mikä vielä 90-luvulla olisi tuntunut mahdottomuudelta: hän valmensi Jokereita kahteen otteeseen. Nämä piipahdukset Helsingissä toistivat nekin vanhaa kaavaa, kirkkain menestys kiersi Jortikkaa muilla mailla. Jokerit-kausien kestävimmäksi saavutukseksi taisi jäädä tahaton tv-sketsi Arto Tukiosta ja varaluistinten varaluistimista. Värikkäitä juttuja ja otsikoita riitti vuodesta toiseen, mutta ne käsittelivät yhä harvemmin urheilullista menestystä, ja yhä useammin muita selkkauksia.

Tällä vuosikymmenellä konkarivalmentaja on vielä suorittanut kilven kiillotusta idän kaukomailla KHL:ssä. Menestys on sielläkin ollut maltillista, mutta Jortikka on saanut tienattua eläkepakettinsa taatusti mukavaan kuosiin. Vaikka uran viimeiset valmennuspestit niin Jokereissa kuin Venäjälläkin ovat päättyneet ennen aikojaan, Jortikka on riittävän etäällä ollessaan saanut hiljalleen osakseen lempeää ymmärrystä Turussakin. Hyvät TPS-vuodet ovat alkaneet muistojen puntarissa painaa ansaitusti synkkää loppua enemmän.

Suuri johtaja on oman ilmoituksensa mukaan mitä ilmeisimmin vetäytynyt aktiivivalmennuksesta, eikä häntä siitä voi moittia. Mitään todistettavaa ei jäänyt kenellekään. Seestynyt Jortsu on esiintynyt edukseen tv-studioissa ja muuntunut lehtireportaasissa jopa ”lutuisaksi” Espanjan-eläkeläiseksi.

Silti Turkuhallilla sähläävä mustavalkoinen maskotti, lempeän hupaisa Jore-karhu on jo vähän liikaa. Vääränlainen hatunnosto legendalle, shaatana.

 

Kirjoittaja on jäähallin kulmilla kasvanut turkulainen urheilutoimittaja, joka pitää ammatillisen pätevyytensä näyttönä Hannu Jortikalta 31-vuotiaana saamaansa räkänokka-arvonimeä.