Näkökulma: Kahden napamiehen aika on ohi – Urheilujohtamisen lyhyt historia

Kuluvalla kaudella julkisuudessa on keskusteltu enemmän kuin koskaan aiemmin urheilujohtamisesta. Kiitos siitä toimittajille.

Vielä suurempi ansio kuuluu HIFK:lle, joka läpivalaisi avoimesti oman urheilujohtajan hakuprosessinsa ja päätyen aina mestarillisesti järjestettyyn julkistamistilaisuuteen. HIFK:ta kai voi siitäkin kiittää, että Niklas Bäckström nosti keskusteluun seuransa arvoja ja johtamista.

Ymmärtääksemme urheilujohtamisen kehitystä pitää peruuttaa vähän historiaan. Aloittaessani omaa uraani 2000-luvun alussa, urheilujohtamisen tehtävissä oli toiminut sitä ennen vain Jarmo Kekäläinen (HIFK) ja Jukka Holtari (JYP). Silloin keskustelua urheilujohtamisesta ei juuri käyty. Aiheesta oli puhetta lähinnä tasolla: ”Kyllä se Holtari on erinomainen scoutti” (ja niin toden totta onkin).

Elettiin aikaa jolloin yhdistysajasta oltiin siirtymässä osakeyhtiötoimintaan. Yhdistysajalta on peräisin myös kahden napamiehen valtarakenne: puheenjohtaja hoiti taloutta ja päävalmentaja vastasi urheilusta. Siirtyminen osakeyhtiötoimintaan toi kuitenkin mukanaan uudenlaista tarpeita. Toimitusjohtajien keskittyessä hoitamaan taloutta, kiristynyt kilpailu pelaajamarkkinoilla toi tilaa erilaisille pelaajarekrytoijille.

Kehitys on tuonut tullessaan myös haasteita. Organisaatioiden kasvaessa kokonaisuuksien hallinta ja läpinäkyvyys korostuvat entisestään. Tässä mielessä johtaminen ei ole ehkä edennyt samaa tahtia liiketoiminnan kasvamisen kanssa. Yhtäältä johtamisrakenteet ovat edelleen peruja yhdistysajalta. Toisaalta urheilujohtajissa on monenkirjavaa osaajaa ja alalle on varmasti koulutuksenkin tarvetta.

Tällä hetkellä urheilujohtaminen laajoissa silmän aloissa on mikromanageerausta. Koska valta ja vastuu eivät pesteissä kohtaa, syntyy erinäisiä tyhjiöiden täyttäjiä. On sivustaneuvojaa, sopimusneuvottelijaa, rekrytointikonsulttia, scouttia ja jos minkälaista kirjavaa roolia.

Mielestäni urheilujohtajaksi kasvamisen yksi tärkeä mitta on halu johtaa, kantaa vastuuta ja kehittää itseään johtajana.

Tehtävä pitää nähdä palveluammattina, jossa edistetään pelaajien ja valmentajien onnistumista työssä sekä uralla. Jos urheilujohtajalla on silmää ja substanssiosaamista henkilövalinnoille, kokonaisuus alkaa olemaan riittävä. Täten tulevaisuudessa myös urheilujohtajuus työnä legitimoituu ja saa tarvittavan arvostuksen.

HIFK:n tiedotteesta jäi sellainen kuva, että uudelle urheilujohtajalle annetaan täysi valta kera vastuun johdattaa seuransa urheilupuoli uudelle tasolle. Tobias Salmelainen oli siksi hieno valinta, koska häneen osuu mielestäni edelliset määreet.