Jääkiekon pelaajatuotantoa uhkaa harrastamisen kalleuttakin syvällisempi ilmiö: yhteiskunnan sosiaalinen erilaistuminen

Jääkiekon harrastamisen kalleus on tuttu juttu. Se vähentää alhaisen tulotason perheiden lasten mahdollisuutta pelata ja ylipäätään aloittaa harrastus.

Ja se taas tarkoittaa, että moni lahjakas nuori jää hakeutumatta lajin piiriin, joka puolestaan potentiaalisesti alentaa suomalaisen jääkiekon kansainvälistä kilpailukykyä.

Harrastamisen kalleuttakin perustavammin lahjakkuusreserviä uhkaa kuitenkin toinen ilmiö: sosiaalinen erilaistuminen.

Ja sillä on huomattavasti vakavammat seuraukset kuin kansainvälisen kilpailukyvyn alenemisella.

Vanhempien tulo- ja koulutustason yhteys lasten liikkumiseen

Itä-Suomen yliopiston tutkimuksen mukaan vanhempien tulotaso ja koulutus näkyvät lasten liikunnan määrässä sekä ruutuajassa.

Vain noin puolet 6–8-vuotiaista lapsista liikkuu suositusten mukaan terveytensä kannalta riittävästi.

Matala sosioekonominen asema vähentää varsinkin poikien liikkumista. Matalimman tulotason ja matalimmin koulutettujen vanhempien perheissä lapset osallistuivat kaksi kertaa vähemmän ohjattuun liikuntaan verrattuna muihin lapsiin.

Pojilla vanhempien matala koulutustaso oli yhteydessä myös vähäisempään kokonaisliikunnan määrään. Lisäksi pojat, joiden vanhempien tulo- tai koulutustaso oli matalin, viettivät lähes viisi tuntia viikossa enemmän ruutujen ääressä kuin muut pojat.

Vaikutusmekanismin syvyys

Matalan sosioekonomisen aseman vaikutus lahjakkuusreserviin on harrastamisen kalleutta merkittävämpi: jos lapset eivät pienenä liiku riittävästi, siitä johtuvia puutteita on lähes mahdoton korjata myöhemmin kokonaan.

Alhaisen tulotason perheiden lapsia voidaan auttaa rahallisesti, mutta kaikkeen sekään ei auta tai riitä.

Liikkumattomuus rapauttaa koko kansanterveyttä ja jopa yhteiskuntarauhaa. Kun erot yhteiskuntaryhmien välillä kasvavat, myös tunne osattomuudesta lisääntyy.

Miksi yhteiskunnan sosiaalinen erilaistuminen on kiihtynyt?

Maatalousyhteiskunnan aikana ihmisten sosiaalinen perusta oli hyvin homogeeninen, ja kaikkien perusarvot olivat pitkälti samat. On vaikea sanoa, olivatko maataloutta edeltäneiden metsästäjä-keräilijöiden arvot samat, mutta ainakin he liikkuivat. Ja aivan hemmetisti liikkuivatkin – jopa niin paljon, että lapsiluku pysyi aisoissa, mutta ei mennä nyt siihen.

Maatalousyhteiskunnan jälkeinen ja osittain rinnakkainen teollistuminen kiihdytti työnjakoa ja yhteiskuntaluokkien syntymistä.

Viimeisten vuosikymmenten aikana kaupungistuminen, yhtenäiskulttuurin murentuminen, elintason nousu, luonnollisen liikkumisen vähentyminen ja vapaa-ajan tarjonnan lisääntyminen ovat vieneet pohjaa lasten motoriikan kehittymiseltä.

Enää ei tarvitse pinnistellä elintasonsa eteen samalla tavalla kuin ennen – vähemmälläkin saa hankittua omakotitalon ja kustannettua vuosittaisen etelänmatkan. Siten ei myöskään ole erityistä tarvetta sosiaaliselle nousulle. Taustalla ei enää myöskään ole entisenkaltaista yhtenäiskulttuurin painetta. Nämä tekijät heijastuvat kasvatukseen ja yleiseen asenneilmastoon.

Osittain kysymys on kuitenkin myös aaltoliikkeestä. Vanhemmat kiinnittävät kasvatuksessaan huomiota siihen, minkä he ovat itse ongelmaksi havainneet. Esimerkiksi sotien jälkeiset sukupolvet pitivät huolen lastensa hampaiden pesusta, koska he olivat nähneet omien vanhempiensa ja isovanhempiensa mädäntyneet purukalustot. Nykyvanhemmat eivät osaa samalla tavalla kiinnittää huomiota lastensa hampaiden kuntoon, koska heidän ja heidän vanhempiensa hampaansa ovat kunnossa.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin mukaan yhä useampi nuori aikuinen joutuu sairaalahoitoon hammasperäisen tulehduksen vuoksi (Aamulehti 5.4.2017). Nuorten hammasterveys on romahtanut, ja varsinkin syrjäytyneet nuoret lykkäävät hoitoon hakeutumista.

Suu- ja leukakirurgi Tero Soukka toteaa Aamulehdessä, että vakavien tulehdusten lisääntyminen kertoo yhteiskunnan polarisoitumisesta: osa ihmisistä huolehtii terveydestään hyvin, mutta osalla motivaatio on kadonnut tai rahaa ei ole.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään motivaatiosta tai rahasta: jo alakoulun luokilla osalla on reikiä muidenkin edestä. Se kertoo jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin.

Hampaiden pesulla ja liikkumisella on verrattavissa oleva yhteys: kun kaikki menee hyvin, emme huomaa, mitä sen ylläpitämiseen vaaditaan. Myötätuulessa syy–seuraus-suhteita on vaikeampi havaita.

Jostain syystä ylemmän sosioekonomisen taustan perheissä hampaita pestään säännöllisemmin ja liikutaan enemmän.

Miten alemman sosioekonomisen taustan perheitä sitten voitaisiin auttaa?

Valistuksella ja koulutuksella. Hyviä elintapoja, asenteita ja liikkumista voidaan opettaa samalla tavalla lukemista ja laskemista. Ohjaaminen vain on tehtävä ajoissa, jo ennen kouluikää, ja kohderyhmänä tulee olla myös vanhemmat.

Hampaiden pesu ja riittävä liikkuminen ovat uusi lukutaito – aikuisiän menestystä ennustava tekijä.

Osittain ongelma korjaantuu luonnollisella tavalla: kun 2000-luvun alun lapsi kärsii huonoista hampaistaan, liikkumattomuuden seurauksista ja 24/7-kännykkätiirailun aiheuttamasta huonosta ryhdistä, hän taatusti muistaa ottaa asian vakavasti omien lastensa kohdalla.

Analogia Rooman imperiumin alamäkeen ja englantilaisen jalkapallon pelaajapoolin kapeuteen

Jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät yhteiskunnan jakautumiseen liittyvät ongelmat.

Tai ainakin muinaiset roomalaiset tiesivät. Simon Kuper ja Stefan Szymanski (2015) nostavat Soccereconomics-kirjassaan esiin, että vasta kun Rooman sodankäynnistä tuli vain tietyille suvuille avoin eliitin ammatti, imperiumin alamäki alkoi.

Kun rajoittaa joukkoa, josta etsii lahjakkuutta, rajoittaa valiojoukkonsa taitotasoa. Mitä isommasta joukosta yksilöt valitaan, sitä todennäköisempää menestyminen on.

Englannin jalkapallomaajoukkueella on Kuperin ja Szymanskin mukaan on ollut sama ongelma: hyvin suuri osa huipulle nousevista englantilaisista on löytynyt vain yhdestä yhteiskunnallisesta ryhmästä, perinteisestä työväenluokasta. Maan keskiluokat on suljettu lähes kokonaan ammattilaisjalkapallon ulkopuolelle.

Englantilaisen jalkapallon nojaaminen paljolti työnväenluokkaiseen pelaajamassaan oli menneisyydessä vain kohtalaisen haitallista, sillä silloin suurin osa englantilaisista oli työväenluokkalaisia. Vielä 1980-luvun lopulla 70 prosenttia briteistä lopetti koulunkäynnin 16-vuotiaina. Viime vuosikymmeninä työväenluokan koko on merkittävästi pienentynyt.

1990-luvun lopulle asti brittijalkapalloa hallitsivat työväenluokkaiset tavat. Jotkin niistä olivat terveydelle haitallisia kuten makkaroista ja ranskalaisista muodostuva ruokavalio ja ajatus ryyppyputkista harrastuksena. Jalkapallon leima onkin ollut Englannissa hyvin epä-älyllinen. Keskiluokkaiset urheilijat ovat tunteneet olonsa vieraaksi jalkapallon parissa, ja suuntautuneet mieluummin kriketin ja rugbyn pariin.

Olennaisinta on harjoittelun määrä

Voidaan myös pohtia, tulisiko alemman tulotason perheistä jopa parempia pelaajia? Yleisen käsityksen mukaanhan tähdet ponnistavat köyhistä oloista.

Tilastot kuitenkin kiistattomasti osoittavat, että maailman köyhät ihmiset ja köyhät valtiot ovat rikkaita heikompia urheilussa. Ravinnolla on tässä keskeinen merkitys.

Lisäksi todistusaineistoa urheilullisen ja akateemisen lahjakkuuden yhteydestä on viime vuosina kertynyt yhä enemmän. Parhailla urheilijoilla on nopeasti reagoiva mieli. Ja ”mieli” kehittyy paremmin korkean elintason olosuhteissa.

Entä Suomessa, jossa esimerkiksi ravinto ei ole samalla tavalla kriittinen menestystekijä?

Korkeamman sosioekonomisen aseman vanhemmilla voi olla paremmat edellytykset ohjata lastaan ja tarjota tietyt hyvän elämän perusedellytykset. Alemman sosioekonomisen taustan lapsilla voi puolestaan olla, elintason noususta huolimatta, suurempi motivaatio tavoitella parempaa tulevaisuutta.

Kaikkein olennaisinta on kuitenkin harjoittelun, toistojen määrä.

Sosioekonomisella asemalla voi olla ristiriitainen vaikutus harjoittelun määrään. Alemman sosioekonomisen taustan lapset liikkuvat keskimäärin vähemmän. Korkean sosioekonomisen perheiden lapsilla taas voi olla tarjolla enemmän erilaisia vapaa-ajanviettomahdollisuuksia, jotka voivat vähentää lajin kannalta olennaisen harjoittelun määrää.

Entä miltä näyttää suomalaisen pelaajapotentiaalin tulevaisuus isossa kuvassa? Sekin on kaksijakoinen: toisaalta yleinen koulutusaste ja elintaso nousevat, toisaalta väestön ja lasten määrä pienenee.

Lisäksi pelaajapoolin kokoon vaikuttaa lajin maine. Englannissa jalkapallon epä-älyllinen leima kavensi potentiaalisten harrastajien määrää. Sama mekanismi pätee myös Suomeen – jääkiekon julkisuuskuvalla on väliä.