Jääkiekko, virallinen lupa kiusata

Purettu jääkiekkokenttä on alaston, tarinansa kertonut.


Kuljeskelen Uotilan sulaneen jääkiekkobaanan ohi ja mietin sitä, mitä huipennusta vailla olevasta liigakaudesta on jäänyt mieleen.


Samalla kun muistelen kaukalossa pikkupoikana vietettyjä hauskoja iltoja, mieleen tunkee väkisin ajatus, että jääkiekon maailmasta on tullut julma. Liian julma.

Pitäisi olla täydessä iskussa 60 runkosarjapelissä ja pudotuspelit päälle – tai muuten kannattajat ja media teilaavat sinut.

Pitäisi voittaa joka vuosi mestaruus tai muuten olet epäonnistunut.

Pitäisi olla koko ajan sataprosenttinen tunne.

Pudotuspelien aikaan monen pelin jälkeen analyysi on ollut, että pelistä puuttuu rytinää, meininkiä, sähköä.


Ei tärkeässä pelissä voi koko ajan karvata kolmella miehellä maalin takana ja yrittää keskialueella sankaritaklauksia. Kaikki haluavat voittaa ja säilyttää työpaikkansa.


Pudotuspeleissä pelataan välillä neljä peliä viikossa. Kohtuutonta vaatia, että koko ajan pitäisi painaa kahtasataa ja iskeä kuusi maalia erässä.


Kun finaalisarja on edennyt, monet ovat kiitelleet miten paljon tunnetta on pelissä. Syystäkin. Tappara ja Ässät ovat esittäneet hienoja pelejä.


Raskaan kauden loppuvaiheessa jokainen pelaaja panee kaiken likoon. Pientä inhimillisyyttä kehiin. Aina ei vaan jaksa. Eikä se ”zone-tila” löydy joka ilta.

Suomi on kiusaamisyhteiskunta. Tarhalapset kiusaavat toisiaan, jatkavat kovemmalla räiskeellä koulussa ja siirtävät angstinsa työelämään. Pieni nälvintä siellä, vähän rajumpi runtelu tuolla.


Jääkiekkonäyttämö on kansakunnan virallinen kiusaamispaikka. Siellä saat nöyryyttää pelaajaa luvan kanssa ja jatkaa vielä illalla sosiaalisessa mediassa.


Ihmiset pysäyttelevät välillä Raumalla kadulla ja vaativat, että naulaa se lukkolainen lehdessä. Murskaa maan rakoon niin, ettei se enää ikinä palaa.


Onko se aitoa välittämistä seurasta? Vai vaan verenhimoa, kostoa jostain omasta tuskasta?

Petri Vehanen lähtee ensi kaudeksi Prahaan, koska hän koki, että saa keskittyä siellä urheiluun paremmin. Täysin ymmärrettävää.

Vehanen on ihminen, joka on saanut elämässään paljon aikaan. Ja se on monille ihmisille liian iso pala kestettäväksi.

Olenko itse liian julma? Mikä oikeus minulla on arvostella Petri Koskisen luistelua, jos itse vaapun kaukalossa kuin tuki- ja liikuntaelinsairauksista kärsivä ankka?


Viimeisen Tappara-sarjan pelin jälkeen Arttu Ilomäki kertoi, että hän on viettänyt unettomia öitä, mietiskellyt ja etsinyt syitä vähäiseen peliaikaansa. Kun Ilomäki puhui, Lauri Tukonen pääsi vammoiltaan juuri ja juuri laskeutumaan Äijänsuon junioritoimiston portaita.


Olisi ollut vähän liian raakaa udella heiltä, että missä oli tunne.