Perjantai 18.4.2014

Onnittele:

Hokiblogi

Ajatusten Aurajoki

Hokiblogi | Jussi Isotalo | |

VAROITUS: Seuraavilla riveillä kehutaan erästä henkilöä. Herkimmille tämä saattaa aiheuttaa pään punoitusta, suoliston ja virtsarakon yliaktiivisuutta, kutisevaa ihottumaa sekä hallitsemattomia verbaalisia päästöjä.

Joulun alla 1971 ajelin helmenharmaalla kuplavolkkarillani eteläsatakuntalaista mutkatietä, kun radiossa selostettiin Suomen jääkiekkomaajoukkueen peliä Neuvostoliiton maailmanmestarinippua vastaan. Punakone oli siihen aikaan käytännössä voittamaton. Jo Moskovan Lushniki-hallin mainitseminen aiheutti suomalaisessa kiekkoniilossa lamautumista, nimet Firsov, Maltsev, Harlamov, Mihailov ja Petrov pakokauhua.

Mutta mitä vielä: Tilanne oli Suomelle 3-1, ja kaksi leijonapaitojen maaleista lähti Juhani Tammisen ranteista. Jälkimmäisen kohdalla repesin niin, että aliohjautuva kottero meinasi mennä kurvista ulos. Voi vain kuvitella, millaisen hepulin nuori turkulainen aiheutti neuvostovalmentaja Anatoli Tarasoville ja katsomossa kunniapaikalla istuneelle pääsihteeri Leonid Brezhneville. Ottelu päättyi Suomen 4-2 voittoon. Karhu oli ensi kertaa nyljetty.

Tammisen 60-luvulla alkanut jääkiekkoura on nyt jatkunut noin 50 vuotta, eikä mikään blogi kestä sen yksityiskohtaista kertaamista. Halukas löytää googlaamalla CV:n, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: "Hard to beat". Vielä siitä puuttuu maininta vastikään tulleesta nimityksestä vuoden 2013 turkulaiseksi.

Noista tiivistyksistä oikeastaan piti kirjoittaa. Kun tyypillinen lajinsa edustaja saa mikrofonin eteensä, puhuva pää alkaa kommentoida ottelun tapahtumia jotakuinkin seuraavasti: "No joo. Keskityttiin omaan tekemiseen, ja tällä kertaa se riitti/ei riittänyt." Ja sitten on tämä Tamminen, jonka lausunnot eivät koskaan - eivät siis ikinä - jää latteuksien asteelle. Ei niistä tarvitse pitää, mutta eetteriin ja palstoille rävähtää tekstiä, jossa on hyvin artikuloitu paketti asiaa, tunnetta ja munaa. Välillä keittää yli, mutta sekin lienee enimmäkseen harkittua: Valmentajan ammattitaitoon kuuluu myös vastustajan, oman joukkueen, tuomarien, liiton herrojen ja yleisön psyykkaaminen.

Vähempikin nyppii. Sen vielä jotenkin voisi sietää, että mies on pelannut ja ohjannut huippujääkiekkoa kolmella mantereella, mutta kun se ei ymmärrä, että tässä maassa etevän ihmisen kuuluu vähätellä itseään. Saahan urheilutoimittaja leikkisästi kutsua kaveria Aurinkokuninkaaksi, mutta että tämä perhana julkeaa tehdä niin itsekin!

Eikä se jää vain kommentointiin. Kupittaan kuperkeikkamaisterilta tulee kirjoja, esitelmiä, liikkeenjohdon valmennusta, yhteiskunnallisia mielipiteitä ja melkein mitä vain. Solmionsakin saa puoli kansaa suunniltaan. Laululavalla en muista häntä vielä nähneeni, mutta luulen, että tarvittaessa lähtee räppikin.

Ilta-Sanomien urheilutoimittaja Pekka Holopainen, joka tyypillisenä porilaisena harvemmin löytää kenestäkään ja mistään hyvää sanottavaa, kirjoitti hiljattain, että "jos Tammista ei olisi, hänet pitäisi keksiä." Tässä yksi kiitoksissaan kitsas raumalainen yhtyy näkemykseen.

Jäälle katsellessani kaipaan edelleen möllejä, velluja, lalleja ja tameja, jotka panivat peliin taidon lisäksi persoonansa. Kaukalon laidalla erotan hahmon, jonka takia seuralaiseni joskus suostui mukaan kylmänkolkkoon jäähalliin. Minä katsoin ottelua, hän Tammisen performanssia pelaaja-aitiossa.

One more year, Aurinkokuningas!         

JussiIsotalo

kommentti(a)